Rahapuhetta: enemmän lapsia ja vähemmän rahaa vai vähemmän lapsia ja enemmän rahaa

Meillä alkuvuosi on ollut rahallisesti todella tiukka. Takana joulu, yhden lapsen sukulais- ja kaverisynttärit, puolivuotisvalokuvaus, sekä valokuvat, yllätysviidensadan euron sähkölasku, auton hajoaminen. Osa näistä tottakai ihan vapaavalintaisia menoja, joissa olisi voinutkin säästää. Mutta mulle esimerkiksi oli tärkeää, että vauvan kanssa käydään kuvauksessa, kuten muidenkin lasten kanssa on käyty. Nämä kuuluisat koronavuodet kokonaisuudessaan ollaan osittain menty kädestä suuhun-meiningillä. Mies on ollut useampaan kertaan lomautettuna, välillä kokonaan, välillä osittain. Työtunnit ovat vähentyneet huomattavasti. Asuntolaina on kuitenkin maksettava, eikä tästä syystä tietenkään ole mahdollisuutta ollut esimerkiksi asumistukeen. Itse aloitin yritystoiminnan kesken pandemian, ei ehkä fiksuimpaan aikaan yrittäjän näkökulmasta, mutta toisaalta katsoin, ettei silloin ollut muutakaan vaihtoehtoa. Tarvitsin todella jotakin uutta elämään, jotain johon saisi keskittyä silloisen menetyksen jälkeen. Eihän se mikään kultakaivos ollut. Ihmiset pelkäsivät, yrittivät vähentää turhia menoja, jolloin ne usein olivat muun muassa kampaamokäynnit. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin palata vanhaan työpaikkaan.

Olen usein sanonut, että meillä kotona riidellään hyvin vähän. Mutta silloin kuin aihetta kinasteluun on, se usein liittyy rahaan. Vaikka raha on ehkä yksi maailman turhimmista aiheista riitelylle. Tai ainakin omasta mielestäni. Rahaa tulee kummallekin kuukausittain sen verran kun tulee ja laskuja tulee sen verran kun niitä tulee. Se nyt vaan on fakta. Mitä sitä turhaan riitelemään. Toki rahan kuluttaminenhan se riidan syy on. Väitän, että me ollaan miehen kanssa molemmat vähän turhan hälläväliä rahankäyttäjiä, vaikka mies varmasti on sitä mieltä, että se olen enemmän minä. Enkä vastaan väitäkään, minä olen se pahempi meistä, mutta kuluttamisen kohteesta riippuen, ei mun mieskään ihan mikään kaikista säästelevin tyyppi ole. Ja täytyy myöntää, kun omaan rahankäyttöön on viime aikoina vähän perehtynyt, taitaa mulla jonkinlainen shoppailuaddiktio ollakin. Joskus saatan ostaa asioita, joita itselleni vain perustelen tarvitsevani tai lapset tarvitsevat, jotka kuitenkaan eivät ole täysin välttämättömiä. Toisinaan nettikauppojen ostoskorin täyttäminen käy terapiasta, vaikkei aina kassalle asti menisikään.

Ihanat kuvat Valokuvaus Nelly ♥

Mulle on aina ollut todella tärkeää suunnitella, kuinka me elämäämme eletään. Mitä kummatkin toivovat elämältä, mitkä ovat meidän haaveita. Mitä toiveita meillä on puolen vuoden sisällä, mitä viiden vuoden. Tiedän tarkalleen, että suunnitelmat eivät aina toteudu. Joskus elämä päättää vetää nyrkillä nokkaan ja vetäistä maton jalkojen alta ihan kokonaan. Ja siltikin, se yllättää mut aina vaan uudelleen ja uudelleen. Viime päivien rahakinastelujen myötä olen havahtunut taas miettimään niitä tulevaisuuden haaveita. Mullahan oli Nuutin syntymän jälkeen ajatus, että on saatava vielä yksi vauva. Siis välittömästi. Ja kukaan ei varmaankaan ylläty kun sanon, että hei lapset maksavat. Kyllä. Ja paljon. Talvihaalareita kolmet, kohta välikausivaatteita kolmet. Kaikkia kolmet. Vaatteet, ruuat, pyörät, harrastusmaksut, koulureput, synttärit, vesimaksut, puhelimet. Entä sitten neljät? 

Me ostettiin vajaa pari vuotta sitten ensimmäinen yhteinen koti. Remontoitiin enemmän oman näköiseksi, rahallisesti ei kuitenkaan ollut mahdollista tehdä ihan kaikkea. Tämä on ihana koti. Päätös tehtiin kuitenkin aika pikaisesti. En sano, että se oli huono päätös, mutta tosiaan, se tehtiin nopeasti. Olin viimeisilläni raskaana ja halu omaan taloon oli suuri. Tuli vähän hätäkin. Kunnes ei enää ollut ja oli vain aikaa. Nyt kuitenkin mietin, onko tämä sittenkin vähän liian pieni. Olisiko pienellä odottamisella löytynyt vielä parempi. Muutoksilla tästä saisi ihan täydellisen, mutta muutokset, ne vaativat paljon rahaa. Sitä vaatisi neljäs lapsikin. Olen mielessäni miettinyt niitä meidän haaveita. Mikä on tärkeintä? Tai entä järkevintä? Pitäisikö haaveet uudesta vauvasta siirtää myöhemmälle? En toisaalta ole koskaan haaveillut suurperheestä. Miksi sitten tarvisi saada vielä yksi vauva. Odotanko kuitenkin yhä uutta tyttövauvaa, uutta menetettyä Ainoa. Entä jos seuraavakin olisi poika tai jos se olisikin tyttö, niin se ei kuitenkaan olisi Aino. Haluaisinko jälleen uuden vauvan? Tai jos siirrämme vauvahaaveita myöhemmälle, mutta en tulisikaan enää raskaaksi ja riskit kaikkeen muuhunkin kasvavat samalla kun itselle tulee ikää. Olisiko meillä kuitenkin varaa säästää isompaan remonttiin tai jopa uuteen taloon kolmen lapsen kanssa? 

Vielä hetki sitten olin rakentanut mielessäni täydellisen suunnitelman. Palaisin äitiyslomalta töihin, hetken päästä, siis hyvin pienen hetken päästä jäisin uudelleen äitiyslomalle. Sen raskauden aikana miettisin, kuinka tämä olisi viimeinen raskauteni. Synnytyksessä miettisin, kuinka nyt viimeistä kertaa saan vastasyntyneen syliini ja tästä viimeisestä imetyksestä nautin täysin rinnoin. Tämän jälkeen jatkaisin töitä, ehkä opiskelisin mahdollisesti ja me vaan jatkettaisiin sitä kädestä suuhun elämistä, koska sellaista se nyt vain olisi elättää neljää lasta kun molemmat vanhemmat ovat ei-niin-hyvä-palkkaisessa työssä. Riideltäsiin välillä rahasta kun pitäisi jostakin rahoista rakentaa kunnon terassi ja vakuutusmaksut kahteen autoon ovat niin pirun kalliita.

Kunnes sitten heräsin ajatukseen, tarvitseeko elämän olla sellaista? Voisiko se olla erilaista, mutta mitä se silloin vaatisi? Mistä tarvisi luopua?

KOTIÄITIYDEN KAKSI ERI PUOLTA

Jatketaan vähän kotiäitiydestä, kuten pari postausta sitten. Meillä kaikilla tai ainakin melkein kaikilla on todennäköisesti ainakin kaksi minää. On työminä ja sitten on kotiminä. Näin mulla ainakin oli. Lisäksi oli joskus vielä bileminä, joka oli täysin eri tyyppi kuin aiemmat kaksi. Mutta sitä minää ei olekkaan ihan viime vuosina näkynyt. Nyt kuitenkin reilu puoli vuotta meillä on mun osaltani näkynyt vain kotiminä. Tai olisikohan se vielä kotiäitiminä. Oli se kumpi vain, niin ainakin siihen liittyy kotona olemista ja paljon.

Rakastan kotiäitiyttä. Olen aina ajatellut olevani kotiäiti, en mikään pullantuoksuinen, ehkä enemmänkin nutturapäinen siivoojaäiti, mutta kuitenkin. Keksin monia hyviä asioita kotona olemisessa. Voi käyttää samoja vaatteita monta päivää pesemättä niitä välissä. Vaikka olkapäällä olisi kaksi päivää vanha pulautus, ei sillä ole himassa mitään merkitystä. Toki yleensä jossakin vaiheessa sitä alkaa haistaa nenässään inhottavan, jatkuvan oksennuksen hajun ja alat miettiä, mistä se on peräisin. Kunnes snäpätessäsi miehelle töihin haluavasi jotakin pientä iltasnackiä, huomaat haalean tahran juuri siinä olkapäällä ja tajuat hajun lähtevän sinusta. 

Ei kellon kyttäystä.

Vaikka päivät usein koostuvatkin päiväkotihausta, vauvauinnista, lasten harrastuksista ja loputtomasta suunnittelemisesta, ei kellolla ole niin suurta merkitystä, kuin työpaikalla. Toki päiväkodista saattaisi tulla ihmettelevää soittoa, jos lasta ei haeta silloin kun on sovittu, mutta näin ei onneksi ole vielä käynyt. Viikottaisista jutuista tulee rutiinia ja vauvan kanssa lähteminen helpottuu, paitsi silloin kun kakat on housussa minuuttia ennen villapuvun pukemista. Lisäksi harvinaisemmat menot tuottavat lisää päänvaivaa, kuten tällä viikolla kun lähdimme lasten kanssa valokuvaukseen. Hiki valui hiusrajoja pitkin, kaksi vanhempaa tappeli ja ajatus rakastavista sisaruskuvista tuntui pelkästä harhakuvitelmalta. Onneksi senkin yli päästiin, oltiin ajoissa paikalla ja lapsetkin sopivat riitansa jo matkalla.

Kotiäitiys on kuitenkin ihan hiton yksinäistä. Varsinkin nyt korona-aikana. Varsinkin vähän erakoituneena introverttina. Esikoisen aikana mä pääsin tosi tiiviiseen äitiporukkaan. Meillä taisi olla joka viikko joku ihana brunssi jonkun luona ja mun muuttaessa kokonaan pois kaupungista, äidit osti mulle vielä läksiäislahjan. Edelleen välillä laitellaan viestiä joidenkin kanssa!

Toisen kohdalla olisi mulla ollut mahdollisuus myös päästä mukaan upeaan äitiporukkaan. Koin kuitenkin hankalaksi raahata aina vauvan mukana 1,5v vanhempi taaperosisko, jolla oli energiaa enemmän kuin sähköjäniksellä. Kävin joitakin kertoja, mutta joka kerta tuntui, ettei aikaa muiden äitien kanssa jutteluun jäänyt, kun toisella kädellä hyssyttelit vauvaa ja toisella pidit taaperoa paikalla, yrittäen samalla komentaa "ei saa koskea", "älä kiipeä", "varo tuota vauvaa", "varo tätä vauvaa" "huomasitko, että siinä on vauva?" Lisäksi silloinen parisuhde alkoi olla aika ahtaalla heti vauvavuoden aikana ja minä herkkänä en osannut purkaa sitä kuin itsekseni itkien, joten jos aamulla heräsin naama itkusta turvoksissa, sai kyllä mammatreffit jäädä kakkoseksi.

Nyt vanhemmat lapset ovat sen verran isoja, ettei tarvitse ihan koko aikaa pelätä heidän astuvan vauvan päälle, paitsi sillon kun keittiössä on tarjolla herkkuja, silloin vaa pois tieltä risut, männyn kävyt ja vauvat.. Nyt olisi joskus aikaakin treffaillakkin niitä mammoja. Mutta eihän niitä nyt sitten tähän hätään ole. Kaikki ylimääräinen tapailu on muutenkin ihan minimissään. Vauvauinnin hintaakin nostetaan ensi kuusta eteenpäin, joten se saa varmasti jäädä keväällä kokoaan. Ymmärrän, että kustannukset ovat kasvaneet, mutta meidän rahantulo ei. Joka tapauksessa vauva- ja äitikavereita ei juurikaan ole. Ja mullahan kaiken kaikkiaan on hyvin vähän ystäviä muutenkin. Lisäksi usein, kun saan kerättyä kaiken energiani laittaakseni viestiä jollekkin, niin kaikilla, niinkuin ihan oikeasti kaikilla on samaan aikaan jotakin. Tai sitten he tietävät, että olen ihan hiton väsynyttä seuraa.

Mutta tässäpä sitä siis ollaan. Nauttimassa äitiyslomasta, kiireettömästä perheajasta, kun yhtenä päivänä viikossa kaikki on kotona. Samalla hieman valittamassa miten on niin tylsää ja yksinäistä, kun samaan aikaan toivoo, että kumpa vaan kukaan ei laittaisi viestiä, ettei tarvisi luopua oksennukselta haisevasta paidasta. Tai ainakaan pistää jalkaan mitään oikeita housuja.

Onko kohtukuoleman jälkeen oikeutta valittaa?

Meidän pieni pähkinä täytti juuri viisi kuukautta. Nämä ovat olleet iloisia ja onnellisia kuukausia. Ensimmäisinä kuukausina neuvolassa meillä olikin kaikki koko ajan hyvin, enkä edes kehdannut valittaa yöheräilyistä, nehän kuuluvat vauva-arkeen, eikä meillä turhan usein kyllä heräiltykkään. Imetys vain sujui ilman ongelmia, vauva oli tyytyväinen ja ehkä jotkut hormoonit pitivät minuakin virkeänä, heräilyistä huolimatta. Vauva nukkui päivisin vähän kehnosti, alkuun oikeastaan vain sisällä, mutta väliäkö silläkään, kun yöt olivat hyviä.

Kolmen kuukauden kohdalla alettiin kääntymään vatsalleen, se vähän häiritsi uniakin. Samoihin aikoihin loppui tutin syöminen, kokonaan. Tutti ei kyllä oikeastaan missään vaiheessa ollut mikään lemppariesine, mutta yhtäkkiä siihen tuli totaalikieltäytyminen. Mun aikaisemmat lapset ovat syöneet tuttia niin kauan, että siitä on vierroitettu pois. Esikoinen lopetti vähän ennen pikkuveljen syntymää ja toiseltakin otettiin tutti pois ehkä 1,5 vuoden iässä, en kyllä muista enää tarkalleen. Mutta tämän pienen miehen mielestä tutti on yksi turhake. Eikä mun mielestä tuttia mihinkään tarvittaisikaan, paitsi välillä kaupassa ja lähes aina autossa. Se olisi kyllä hirveän mukavaa, jos tutilla saisi hiljaiseksi. Nyt todellakin ymmärrän, mitä tarkoitetaan, jos puhutaan tutista äänenvaimentimena. 

Joskus kuitenkin tunnen piston jossakin sisimmässäni, kun edes ajattelen, että hitto kun täytyy taas olla niin tyytymättömänä siinä. Miksi et voi syödä sitä tuttia? Miksi tarvitsee huutaa koko automatka? Kun samaan aikaan toivon, että olisipa isosiskollasi ollut vaikka koliikki, olisipa hänellä ollut vaikka refluksi tai mikä tahansa allergia, kunhan vain hänkin olisi täällä meidän kanssa. Saako siis menetyksen jälkeen enää tuntea ärsytystä, jos vauvalla on jokin tyytymätön vaihe? Huolimatta siitä pistosta sisimmässä tiedän, että tottakai saa. Edellisen raskauden päätyttyä kohtukuolemaan ajattelin, että jos joskus vielä tulen raskaaksi, en valita yhtään. En valita särkyjä, väsyä, yhtään mitään. Mutta tottakai mä valitin. Loppuraskaus alkukesän kuumuudessa oli ihan paskinta paskaa ja toin sen kyllä ilmi ja sain tuodakkin. Ei menetyksen jälkeen tarvitse ryhtyä miksikään superihmiseksi.

Vauvoilla ja lapsilla on jatkuvasti jos jonkinlaisia vaiheita, eikä se todellakaan ole sitä hattaraista vauvakuplaa. Ja kaikesta huolimatta, meillä on ollut aika hattaraista. Itse seuraan paljon äitejä, joilla on haasteita huomattavasti enemmän kun meillä. On oikeasti katkonaisia öitä, allergioita ja refluksia. Enkä missään vaiheessa ole ajatellut, että olisit kiitollinen vauvastasi. Jokaisella on oikeus kokea ne tunteet, joita vauva-arki tuo eteen. Meillä oli oma ikävä menetyksemme, joka ei poistu koskaan, vaan kulkee aina mukanamme. Pystyn silti asettumaan toisen asemaan, enkä voisi koskaan vähätellä toisten haasteita. Tämä mun pitäisi tehdä selväksi myös itselleni, joka kerta, kun mieleen hiipii edes pieni ajatus siitä, saanko mä tästä asiasta nyt ärsyyntyä.

Mua on harmittanut vauvan vatsavaivat, tutin hylkiminen, automatkojen raivoaminen, päiväunien vähyys ja siitä seurannut väsykiukku. Joinakin päivinä Nuutti on niin tyytyväinen, kun vaan ollaan ja möllötellään kotona, miksi pitää alkaa räyhäämään silloin, kun äidille tulee joku kaveri, jonka kanssa olis kiva vaihtaa kuulumisia? Ja mä olen ihan yhtä oikeutettu siihen harmitukseen, kuin joku muukin. En yhtään enempää tai vähempää oikeutettu, mutta oikeutettu.

Kotiäitiys pehmentää aivoja

"Ne on joo nää imetysaivot, ei kannata välittää." Imetysaivot tulevat heti raskausaivojen jälkeen. Raskausaivoilla voi selittää lähes kaikki hajamielisyydet ja unohtelut raskausaikana. Imetysaivoilla voidaan jatkaa  samaa kaavaa, mutta raskauden loputtua. Mä olen ollut kotona nyt toukokuusta lähtien. Seurana mulla päivisin yleensä on vähän alle viisikuinen vauva, viisivuotias ja kohta seitsemänvuotias. En tiedä johtuuko mun tämän hetkinen tilanne nyt niistä imetysaivoista, vai ihan vain siitä, että olisi koko ajan tehtävänä sata asiaa, mutta puolet jää aina tekemättä. Mun aivot tekee koko ajan kovasti töitä, mutta tuntuu, että ne toimii tällä hetkellä vain puolikkaalla kapasiteetilla.

Mies on tällä hetkellä töissä viitenä päivänä viikossa, mutta kotona kuitenkin yleensä neljänä iltana. Hänen kanssaan tulee siis puhuttua päivittäin muutakin kuin "mikät pieni makkalamies täällä kaljuu" tai "katoppa ku äitillä on täälä tämmönen pieni mammakko, haluaako pieni mammakkoukkeli tämän" taaaaai "laitatko nyt sen Zoomerangin pois, kun pyysin puolituntia sitten??!!!!" Yksi lapsista on päivät koulussa ja yksi on päiväkodissa kolmena päivänä, joten vauvakielellä keskustelu on usein vahvana arjessa. Miehenkin kanssa keskustelu on päivisin pääosin ruokaan liittyvää tai kuka vie kenetkin mihinkin harrastukseen tai kaverille. Illalla lasten mennessä nukkumaan aiheet ovat luojan kiitos muunkinlaisia. Vaikka tosin välillä tekee mieli olla ihan vaan hiljaa, kun siihen kerrankin on mahdollisuus, eikä tarvitse vastata mitään kenellekään. 

Tämän hetkin elämäntilanne on, tietysti, lähinnä täynnä kotiäitiyttä. Ja minä kaikin tavoin siitä pidänkin, eikä se haittaa minua ollenkaan. Mutta seuran yksipuolisuus alkaa näkyä näiden äitiaivojen pehmentymisessä. Meillä käy tosi vähän vieraita, viime vuosina mulla on ollut tosi vähän ystäviä. Suurimmaksi osaksi se on ollut ihan itsestä kiinni, kun ei tule itse otettua puhelinta käteen ja soitettua. Kotiin on ollut niin helppo jäädä. Tällä hetkellä vauva pitää paljon kotona. Ja vaikka välillä motkotan, etten pääse mihinkään ilman vauvaa ja haluaisin vähän omaa aikaa, en todellisuudessa sitä oikeastaan halua. Tai ehkä haluan, mutta kun tulee mahdollisuus häippästä yksin johonki, tulen aika pikavauhtia takaisin. Joskus kuitenkin ajattelen, että mahtaako muut luulla, etten vain tahdo lähteä. Että "miksi et vain jätä vauvaa hoitoon?" Kyse ei oikeastaan ole siitä, ettenkö haluaisi lähteä, vaan en malta vielä jättää vauvaa hoitoon. Me ollaan kaikki äiteinä erilaisia, toinen voi, haluaa ja pystyy lähtemään viettämään iltaa vauvan ollessa pieni ja toinen ei poistu kotoa pariin vuoteen, jottei tarvitsisi jättää vauvaa. Itse olen ehkä jotakin siltä väliltä.

Sosiaaliset kanssakäymiset toisaalta tuntuvat kuitenkin entistä vaikeammilta, mitä enemmän on kotona vain omien lasten kanssa. Välillä tuntuu, että jo pelkästään puheen tuottaminen aiheuttaa hankaluuksia. Kaupassa myyjä sanoo "hyvää päivän jatkoa", ja itse olet ihan, että öööö mitä tähän kuuluu vastata. Ja kun lisätään tämä puheen tuottamisen vaikeus siihen, että mulla normaalistikin menee sanat ihan solmuun ja ajatus tällä hetkellä katkeaa noin viidesti yhden lauseen aikana, voin kertoa, että keskustelu on mun kanssa välillä hyvin hankalaa. Mut hei, ne on vaan nää imetysäitiysaivot, tää menee kyllä ohi. Vai meneekö? Kotiäitiyden jälkeenkö? Vai kestääkö nää koko elämän, kun olet kerran äidiksi tullut? Kyllä mä silti muistaakseni vielä kahden ensimmäisen lapsen jälkeen osasin hetken verran puhua, kun asiakaspalvelijana olen useamman vuoden ollut. Eli siis joo, ehkä ne onkin ne kotiäitiysaivot. Ja äitiaivot on vaan vähän lievemmät ja niiden kanssa pärjää töissäkin.

Pieni ikäero vs iso ikäero

Mun kahdella vanhimmalla lapsella on pieni ikäero, vain vuosi ja viisi kuukautta. Katselin tässä joitakin kuukausia sitten kummipoikaani tämän ollessa juurikin vajaan puolentoista vuoden ikäinen ja mietin, "miten ihmeessä??" Toki kummipoika ja oma esikoiseni ovat hyvin erilaisia lapsia, eihän ketään voi verrata toisiinsa täysin. Mutta silti, puolitoista vuotias vaippapylly, jolla järkeä on päässä hyvin vähän. Miten selvisinkään arjesta hänen ja vauvan kanssa? Muistaakseni, ihan hyvin. Ehkä aika kultaa muistot tässäkin, mutta en muistele heidän lapsuuttaan huonona. Muistan tietysti olleeni usein väsynyt, oma hyvinvointi oli pitkän aikaa kakkosena, mutta pieni ikäero oli kaiken sen arvoista. 

Mulla ja pikkusiskolla on ikäeroa myös hyvin vähän, pari kuukautta enemmän, kuin omillani. Ja me ollaan ihan tosi läheisiä. Äiti kertoo, kuinka mä aina ärsytin siskoa kun se oli vauva. Sillon, kun se ei pystynyt vielä kunnolla puolustautumaan. Mutta sitten se eräänä päivänä nousi omille jaloilleen ja sen jälkeen mä jäin kakkoseksi. Vanhempana mä vieritin aina kaiken siskon syyksi, jos en kokonaan, niin ainakin osittain, että se joutui kärsimään rangaistukset puoliksi mun kanssa. Juu sori sisko vieläkin niistä turhista kotiaresteista. Teineinä me ei pystytty suojelemaan toisiamme kokoaan kaikelta siltä kurjuudelta, mitä nuoruus toi tullessaan, vaikka oltaisi kovasti haluttukkin. Mutta me selvittiin kaikista vaikeuksista. Nyt aikuisena, mä kiitän ihan hirveästi mun vanhempia siitä, että mulla on pikkusisko niin pienellä ikäerolla. Mä toivoin sitä todella kovasti myös omille lapsilleni.

Nyt nuorimman ja vanhempien lasten välille tuli viisi ja kuusi vuotta. Ja mä mietin tällä kertaa, että siis näinkö helppoa tää on? Vanhemmat lapset tappelee siitä, kumpi saa palvella mua enemmän! Okei, vauva on vasta parin kuukauden ikäinen, ehkä he eivät tappele enää puolen vuoden kuluttua. Mutta nyt kun mä lösähdän sohvalle imettämään ja huomaan, että pulautusrätti on jäänyt sänkyyn, lapset ottavat juoksukisaa, kumpi sen ehtii hakea. Kun mä yritän äkkiä juosta käymään vessassa ja Nuutti alkaa huutamaan, vanhemmat saavat aikaan kinan, kumpi saa laittaa tutin. Vaipan vaihdosta tai edes kakkavaipan roskiin viemisestä ei ole vielä tullut tappelua. Mutta arki kahden vähän jo vanhemman ja vauvan kanssa, tuntuu ihan äärimmäisen helpolta. 5- ja 6-vuotiaat eivät lauantaiaamuna laita vastaan sitten ollenkaan, jos saavat katsoa yhdeksään tai puoli kymmeneen asti lastenohjelmia, että minä saan rauhassa imettää sängyssä. Viisi vuotta sitten vuoden ja viiden kuukauden ikäinen esikoinen jaksoi keskittyä lastenohjelmiin hyvällä tuurilla ehkä viisitoista minuuttia. Häntä kun pyysi tuomaan toisesta huoneesta tutin, sait pehmolelun tai tutti oli taaperon omassa suussa.

Täytyy siis sanoa, että molemmissa on omat hyvät puolensa. En kuitenkaan voi sanoa, ettenkö toivoisi myös nuorimmalle lähes saman ikäistä sisarusta. Sillä siinä vaiheessa kun hän on kolmen vanha, ovat isosisarukset kahdeksan ja yhdeksän, silloin mulla ei varmaan ole enää edes vapaaehtoisia palvelijoita leikittämään taaperoa, vaan siitä joutuukin yhtäkkiä maksamaan viikkorahaa. Mutta joka tapauksessa sisarukset on best juttu, niistä on seuraa ja ne pitää sun puolia aina. Ja hyvällä tuurilla saatte elää samoja elämäntilanteita samoihin aikoihin ja niistä on suuri tuki ja turva myös silloin.

Syli, joka on aina vähän tyhjä

Mä olen kai ikuinen vauvakuumeilija. Moni varmasti muistaa, että olin lähes heti kohtukuoleman jälkeen valmis yrittämään uudelleen. Tai en ehkä valmis, mutta olin koko ajan tietoinen, että tulisimpa raskaaksi sitten heti tai vasta kahden vuoden päästä, olisi se silti yhtä pelottavaa. Olen aina halunnut kaksi lasta, mahdollisesti kolme. Erottuani kahden vanhemman isästä, ajattelin, etten koskaan saisi sitä kolmatta. Ainon kuoltua pelkäsin sitä jälleen. Tai sain minä kolmannen, mutta en koskaan saisi pitää häntä sylissä, sen ensimmäisen ja viimeisen kerran jälkeen. Odottaessani Nuuttia, puhuin jo raskausaikana seuraavasta lapsesta. Yritin kai pelata varman päälle. Kävisikö jälleen jotakin ikävää?

Tiesin koko ajan, ettei uuden vauvan syntymä toisi menetettyä vauvaa takaisin. Mutta en voi kieltää, etteikö elävänä syntynyt vauva olisi hieman eheyttänyt minua. Hän ei ollut Aino, mutta hän oli hartaasti odotettu ja toivottu vauva. Alkuraskaudessa ajattelin kovasti, että odotan tyttöä. Pahoinvointi oli todella kovaa ja ehkä jossakin sisimmässäni odotin kuitenkin saavani sen menetetyn tytön. En kuitenkaan kokenut minkäänlaista pettymystä saadessamme tietää hänen olevan poika. Se oli ehkä helpotus. Raskaus tuntui enemmän eri raskaudelta. Ja koska synnytystapa oli myös eri, se sai minut oikeasti ymmärtämään, että hei, tämä on neljäs synnytys ja ihan oma sellainen. 

Kesä oli kuuma. Ainon haudalla kukat kärsivät. Meillä on hautapaikka suoraan auringon paisteessa, kauniina päivänä siihen paistaa ihan koko päivän. Tunsin piston sydämessäni joka kerta kun en päässyt menemään haudalle. Nuutin synnyttyä tuli useiden viikkojen kuuma kausi, jolloin vaunuttelu ei tullut kuuloonkaan. Vauva nukkui kyllä paljon, mutta entäs jos hän olisi herännyt juuri silloin, kun illalla olisin lähtenyt ja isä olisi ollut ilman minua? Vauva oli todella vaikea jättää kotiin, vaikka olisin reilussa vartissa ollut jo kotona. On edelleen. Syksy tuo mukanaan viileämmät ilmat ja voin käydä pikkuveljen kanssa siellä helpommin.

Vaikka olen uppoutunut uuteen vauvakuplaan ja annan kaiken aikani lapsille, ei menetyksen tuska ole poissa. Sen kanssa on ehkä helpompi elää, mutta pois se ei mene. Uskallan silti edelleen toivoa vielä yhtä raskautta, vielä yhtä vauvaa syliini. Ehkä se olisi tyttö. Tai sitten poika. Tai ehkä en koskaan enää tulekaan raskaaksi. En koskaan uskonut haluavani montaa lasta ja jos meille vielä kerran se onni suotaisiin, en tiedä jatkuisiko vauvakuume senkin jälkeen. Ehkä minun sylini on aina vähän tyhjä. Vaikka se on täynnä minun pieniä lapsiani, täynnä rakkautta, siellä on aina pieni tyhjä paikka, jota ei voi täyttää.

Syksy, se on ihan just täällä

Elokuu. Mulle elokuu on merkinnyt aina jo vähän niinkuin syksyä, vaikka se lasketaankin vielä kesäkuukausiksi ja silloin usein onkin ihan täysin kesäkelit. Mutta koulut alkavat aina syksyllä ja ne alkavat elokuussa. Sitähän mun ei ole tarvinnut miettiä vuosiin, paitsi tänä vuonna. Ollaan siinä tilanteessa, että joudun (saan) saatella esikoiseni koulutielle ensi viikolla!! Mihin tämä kesä hujahti? Muistaakseni vasta pari viikkoa sitten odottelin vatsa pystyssä kuopuksemme syntymää ja vastailin vanhemmille lapsille "montako yötä vielä"-kysymyksiin.

Meidän kesä oli tänä vuonna varsin rauhallinen, vaikkakin hyvin erilainen. Kun ennen nautin kuumista kesäpäivistä, tänä vuonna tuskailin niiden kanssa. Vauvan kanssa ei voinut lähteä vaunuttelemaan, kun ulkona oli kolmekymmentä astetta lämmintä. Hiekkarannalle ei päässyt vaunujen kanssa, hiekan ja helteen takia. Korona rajoitti edelleen menemisiä. Ei haluttu väkisin tunkea mihinkään, josta mahdollisesti saisi tartunnan, vaikka kesällä tilanne olikin parempi.

Päästiin silti jotakin tekemään. Lapset pääsivät onneksi usein uimaan miehen kanssa. Mummu vei maauimalaan ja vuorossa oli myös yhden lapsen kylpyläreissu. Lapset pääsivät myös pitkään odottamalle yökyläilylle mummin luo. Käytiin katsomassa eläimiä minifarmilla, Yyterissä Tornilla makkaraperunoilla. Loppukesästä saatiin vihdoin järjestettyä rakkaan Nuutin ristiäiset. Ehdittiimpä käymään vielä anoppilassa Keravalla ja lapsille riitti riemua pelkästään miehen siskon koirasta ja tottakai tuleva ekaluokkalainen iloitsi uudesta, ensimmäisestä kännykästään. Paljon ollaan siis kuitenkin ehditty, vaikka vauva on tottakai muuttanut elämää. Lapset ainakin saivat pitkän, yhtenäisen kesäloman.

Tulevaa syksyä odotan jännityksellä. Toisaalta olen siitä innoissani, toisaalta pelosta jäykkänä. Kuinka saadaan kaikki järjestymään. Koulu, harrastukset, päiväkoti, päivät vauhdilla kasvavan vauvan kanssa ja miehen uusi, toinen työpaikka. Koulu tulee määräämään meidän seuraavat vuodet täysin. Enää ei lähdetä kesken viikkoa mihinkään. Tänä syksynä Eevillä on harrastuksia kahtena päivänä viikossa, kun vielä keväällä oli vain yhtenä. Nooalla on myös harrastus tänä syksynä ja vauvauinnin aloittamistakin mietimme, jos siihen on pandemian puolesta mahdollisuus. Niin paljon uusia asioita. Viime vuonna ihastuin syksyyn ensimmäistä kertaa, siihen asti se oli ollut vain ankea vuodenaika. Toivottavasti se on tänä vuonna yhtä ihana, eikä haittaa vaikka se olisi vieläkin parempi.