PMS, ALKURASKAUS VAI JOKU MUU?

Raskautta toivoessa, sitä alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota jokaiseen pieneenkin tuntemukseen vartalossaan. Minäkin kolme raskautta kokeneena luulen aina tietäväni, että ”tämä on se tunne!” Kunnes muutamaa päivää myöhemmin menkat alkaa niin, että holahtaa. Ei vaan mene mun ymmärrykseen, että minkä takia PMS-oireet on oikeastaan ihan täysin samoja, kuin monen alkuraskauden oireet. Siis niinku miksi?? Olisi vaan niin paljon helpompaa, kun niissä olisi joku selkeä ero.

Raskautta toivoessa olen huomannut, kuinka paljon sitä ihminen oikeasti pystyykin kuvittelemaan oireita. Mä ainakin mun vilkkaan mielikuvituksen kanssa pääsen ihan todella syvälle alkuraskauteen pelkästään toivomalla ja ajattelemalla asiaa. Mulla on esimerkiksi ollut tässä viimiset kolme kuukautta niitä alkuraskausoireita. Väsymys, rintojen arkuus, vatsan turvotus, mielialan vaihtelut, finnit. Ja siis nää kaikki tottakai viikko ovulaation jälkeen. Mutta mitkä muut oireet voisi alkaa noin viikko ovulaation jälkeen.. no PMS-oireet!! 

Viime kerralla luonto kusetti mua ihan olan takaa. Viikko ovulaation jälkeen, mulla alkoi jälleen perusraskaus(pms)oireet, mutta lisäksi outo olo alavatsalla. Pari päivää tästä alkoi jatkuva pissahätä. Olin ihan että, no nyt! Kunnes jatkuva pissahätä vaihtui siihen, että se pissahätä ei pissaamalla lähtenyt ja lisänä kauhea kirvely. No jippii, virtsatieinfektio tästä vielä puuttuikin. Edellinen kerta olikin viimeksi juhannuksena, niin olihan nyt jo aikakin! Onneksi tutun vaivan takia sain antibioottikuurin suoraan puhelimitse, eikä tarvinnut alkaa roudaamaan pissatestejä labraan. Ei muuta kun karpalomehut kehiin. Katosi muuten outo olo  vatsalta yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Mutta siis kuinka hyvän mielikuvituksen tarvii omistaa, että saa myös pissatulehduksesta raskauden?

ELÄMÄÄ EI KAI VOI JÄTTÄÄ ELÄMÄTTÄ

Eilen oli ikävä päivä. Vietettiin Kuolleiden lasten muistopäivää. Ensimmäistä kertaa tuo päivä kosketti itseäni. Tarkoitan, että ennen se on ollut itselleni ehkä päivä muiden joukossa. Tietysti tuona päivänä on tullut vastaan ennenkin uutisotsikoita lapsen menetyksestä ja niitä joskus haikeana lukenut. Mutta en koskaan voinut edes ajatella, että jonakin päivänä kuuluisin itse niihin vanhempiin, jotka ovat niiden tekstien takana. 

Aamulla heti facebookin avattuani tajusin, mikä päivä on kyseessä. Kuulun muutamaan aihepiirin mukaiseen ryhmään. Ja eilen, se oli todella raskasta. Olen saanut ryhmistä paljon voimaa, ymmärrystä siitä, että elämä, se kyllä jatkuu. Joinakin päivinä kuitenkin selaan hyvin nopeasti nämä kyseiset päivitykset lapsen menetyksestä. Ihan siitä syystä, että se usein tuo itselleni hyvin surullisen olotilan. Eilen se oli vaikeaa. Hyvin moni, tottakai, halusi vaalia kuolleen lapsensa muistoa. Kävimme itsekkin viemässä haudalle kukkia. Mutta se oli sydäntä raastava päivä. Joka toinen päivitys koski lapsen menetystä. Yritin parhaani mukaan vältellä facebookin käyttöä, mutta tottumuksesta löysin itseni sieltä vähän väliä.

Olen viime viikkoina tarkoituksella tehnyt paljon töitä. Tehnyt pitkää päivää, jos toinen vaihtoehto olisi ollut tulla yksin kotiin. Halusin olla niin loppu, etten jaksaisi edes ajatella. Ja se on toiminut. Ehkä siksi eilinenkin oli niin raskas. Olen säästellyt kyyneliä, ehkä padonnut tunteita, jotta ne voisi kerralla taas päästää ulos, jonka jälkeen voisi taas keskittyä elämään, jota on elettävä. En ole sitä tyyppiä, joka päivä toisensa jälkeen itkee vähän, pääsee yli ja jatkaa päivää. Olen sitä tyyppiä, joka sulkee ajatukset pidemmäksi aikaa ja kerralla oksentaa kaiken ulos. Siihen menee koko loppupäivä, en pääse sen yli hetkessä.

Näistä ikävistäkin päivistä on kai vain mentävä läpi jotenkin. Ja niitä on edessä, joka vuosi. Eilinen päivä, vuosipäivä, äitienpäivä. Ne tulevat aina uudelleen ja uudelleen. Ja siltikin, niin raadollisesti, on aina herättävä uuteen aamuun. 

Ainon kuolemasta on kohta kahdeksan kuukautta. Meidän maailmamme oli pysähtyneenä kauan aikaa. Mutta nyt menemme pikkuhiljaa eteenpäin. Uusi raskaus on suurena toiveena. Paitsi että annoin tämänkin toiveen hetkeksi pysäyttää koko elämäni. Mietin työpaikan vaihtoa, yrittäjäksi ryhtymistä pitkään. Onko mitään järkeä, entä jos tulen raskaaksi ja joudun lopettamaan työt, juuri kun olen ehtinyt aloittaa ne? Onko mitään järkeä alkaa käymään salilla, jos tulenkin raskaaksi, enkä ehkä uskalla enää käydä siellä, ettei vauvalle käy mitään? Miksi edes yrittäisin saada vartaloni kuntoon, jos tulen raskaaksi ja kaikki työ onkin turhaa?

Kunnes yritin ajatella kaikkea järjellä. En voi antaa muun elämän pysähtyä, jos tulisinkin uudelleen raskaaksi. En voi palata työhön, jossa en nauti olostani, vain siksi, että odottaisin, tuoko tulevaisuus tullessaan jotakin hyvää. En voi antaa vartaloni rapistua kotisohvalla vain siksi, että työ sen eteen on turhaa. Oma hyvinvointi ei ole koskaan turhaa. Niimpä olen yrittänyt ajatella, että elämä jatkuu, työt jatkuvat ja se mitä tulevaisuudessa tapahtuu, se tapahtuu, kun on tapahtuakseen.

Ihan uudenlainen arki

Meidän perheessä on alkanut ihan uudenlainen arki. Tilanne oli vielä muutama kuukausi sitten aivan toisenlainen. Olin jo tottunut olemaan kotona, ehkä vähän jämähtänytkin sinne. Lasten mennessä isälleen ja miehen mennessä viikonloppuna töihin, mun oli hirveän hankala lähteä mihinkään, tekemään mitään. Kotona oli turvallista. Missä tahansa saattaisi törmätä ihmiseen, joka ei ole tietoinen meidän menetyksestä. Kotona ei tarvitsisi vastailla kysymyksiin. Kotiin jäämisellä oli kuitenkin myös varjopuoli. Yksin oli helppo käpertyä ikäviin muistoihin, velloa pahanolontunteessa. Oli helppo kieltäytyä menoista, kun takana oli painava syy.

Yksi kampaamokäynti heinä-elokuun vaihteessa käänsi kuitenkin kelkan täysin. Aloin miettimään, voisiko tästä kuitenkin olla matka ylöspäin? Voisiko elämässä kuitenkin olla vielä jotakin muuta, kuin kotona suruviittaan pukeutuminen? Sain yhtäkkiä ihan hirveästi voimaa alkaa miettiä tulevaa. Innostus ja pieni jännitys alkoivat hiipiä mieleeni. Ja hetken kuluttua löysin itseni kirjanpitäjän luota aktivoimasta vanhaa toiminimeäni. Ja vain kuukausi myöhemmin aloitin työt yrittäjänä vanhan ystäväni liikkeessä.

Kaikki tapahtui ihan hurjalla vauhdilla. Mutta yhtäkkiä tunsin nauttivani taas ajatuksesta mennä töihin, palata arkeen. Kesäkuussa tunsin vielä suurta ahdistusta miettiessäni työhönpaluuta, lasten päiväkotia, harrastuksia, kaikkea, mihin jollakin tapaa liittyi kotoa poistuminen tai kaikenlainen menojen ja aikojen suunnitteleminen. Tällä hetkellä saan itse suunnitella omat työvuoroni, joka mahdollistaa myös ajan perheen kanssa, harrastuksiin ja vanhempainiltoihin osallistumisen. Kun lapset menevät jokatoinen viikonloppu isälleen ja mies menee töihin, voin minäkin työskennellä liikkeessä myöhään, eikä mun tarvitse tulla sohvannurkkaan möhkimään.

Lisäksi työnteko tuntuu tällä hetkellä palkitsevammalta kuin koskaan ennen. Ehkä sen olon tuo vapaus tehdä töitä silloin kun itse haluaa, ehkä siihen vaikuttaa myös työympäristö. Vanha työpaikkani oli kauppakeskuksessa, talvisin oli pimeää kun aloitti työt ja töiden loppuessa, oli taas pimeää. Nyt meillä on valoisat tilat ja isot ikkunat kadulle. Työporukalla on myös suuri merkitys, tunsin heti olevani hyvin tervetullut työpaikalle. Porukkamme tuntuu rennolta ja avoimelta, enkä epäile, ettenkö voisi jakaa ilojani ja surujani heidän kanssaan. Vaikka ensimmäisen työviikkoni jälkeen olin melko puhki, pitkä sairasloma tuntui jaloissa ja selässä, päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin jonkinsortin onnellisuus. Olin löytänyt jälleen sisältöä elämään.

Kun kokki ja kampaaja ostivat omakotitalon

Sulakkeen vaihto, patolevytys, kiukaan vastusten vaihto, sadevesiputket..

Hirveän tuttuja sanoja, joskus ehkä kuullut, mutta muuten ei kauheasti mitään käryä. Helmikuussa ostimme omakotitalon. Tiedossa oli heti, että vähän remonttiakin pitäisi tehdä. Yksityisnäytölle rehasimme isäpuoleni mukaan, joka teki karkean arvion, mitä mihinkin tarvisi tehdä ja mitä se suurinpiirtein maksaisi. Tämän arvion perusteella haimme talolainan lisäksi remonttilainaa. Meillä kummallakaan, mulla, eikä miehellä ole ihan hirveän pitkää historiaa remontoinnista. Itse olen saattanut joskus maalitelaa pitää kädessä ja muutama vuosi sitten taisin repiä tapetteja. Nämä olivat muistoissani osiossa hirvittävän mukavaa puuhaa.

Meitä molempia vähän jännitti omakotitaloasuminen. Tähän mennessä oli ollut helppo soittaa vuokranantajalle, jos jossakin jotakin tarvittiin. Nyt oltaisiin vähän oman onnemme nojassa. Remontti kyllä sujui hyvin. Toki olimme palkanneet isäpuoleni, rakennusalan ammattilaisen, tekemään sellaiset hommat, joita ei ihan kokin- tai kampaajan koulutuksella uskalla lähteä kokeilemaan. Lisäksi meillä oli paljon innokkaita tapetinrepijöitä ja sudin heiluttajia lähipiirissä. Siitä heillekkin suuret kiitokset. Ja kyllähän se maalaaminen näin kampaajaltakin sujui. Toki mielikuva siitä oli toinen. Muistelin, että maalaaminen on ratkiriemukasta puuhaa. Kuitenkin keittiön kattoa maalatessa, kädet ylhäällä ja niskat edellisen päivän maalauksesta jumissa, mietin, että kylläpä tämä vasta harvinaista paskaa puuhaa onkin. Mutta tulipahan maalattua.

Mutta sitten patolevytys ja sadevesiputkien kaivaminen. Jos katon maalaaminen oli paskaa, niin empä tiedä, mitä se kaivuuhomma oli. Mutta mielummin olisin maalannut koko talon katon, kun kaivanut lapiolla savimaata. No todellisuudessa taisin itse tehdä siitä murto-osan.. Mies ystävänsä kanssa, luojan kiitos, tekivät siitä urakasta suurimman osan. Rahallisesti tähän kaivuuseen oli varattu huomattavasti isompi summa, mitä siihen todellisuudessa meni. Koska siis, isäpuoleni oli laskenut sen varaan, että ensimmäisen seinustan jälkeen heitämme lapiot menemään ja palkkaamme ammattilaiset hoitamaan homman loppuun. Mutta hammasta purren ja muutaman oluen jälkeen, homma vedettiin kunnialla loppuun.

Ja ammattilaisen arvion ansiosta budjetti piti oikein hyvin, kattoipa se muutaman Ikea-reissunkin. Jos kuitenkin totta puhutaan, niin ei me ihan oman onnemme nojassa tässä olla. Meillä on lähipiirissä rautaisia ammattilaisia, joille voi hädän hetkellä soittaa. Meiltä löytyy rakennusmiestä ja sähkömiestä. Luottoputkimieskin löytyi, vaikkei ihan perhepiiristä. Viimeisimpänä meiltä jysähtikin yksi pääsulakkeista viime viikolla. Ja kun sulakkeen vaihdon jälkeen, jonka muuten minä tein, ei lämmityspömpeli, mikä lie, näyttänyt elonmerkkejä, soitinkin vuoronperään jokaiselle näistä ammattilaisista. Ja parissa päivässä meillä olikin taas lämmin koti.

Annoinko menneisyydelle liikaa valtaa?

Useamman viikon kestäneen hyvän jakson jälkeen olin saanut ajan psykiatrian ylilääkärille. Tällä käynnillä oli tarkoitus kartoittaa hieman hoidontarvetta ja sitä, mihin asioihin olisi tärkeää paneutua paremmin. Kesäkuun,  hieman huonomman jakson jälkeen silloinen terapeuttini oli huolissaan, mihin suuntaan vointini lähtisi, kun hän jäisi neljäksi viikoksi kesälomalle. Tästä syystä siis päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että jatkan muualla, jotta en jäisi yksin olojeni kanssa. Tuolloin kesän korvilla olin ottanut suureksi murheekseni oikeastaan kaiken, mitä olin koskaan kokenut. Yksinäisyyksissäni kelailin mielessäni kaikkia niitä ikäviä tunteita ja asioita, jotka alkoivat ehkä noin 13-vuotta täytettyäni.

Ylilääkärin tapaamisella, takana oli jo muutama tasaisempi viikko. En ollut enää edes itse kovin huolissani itsestäni, vaikka lääkärin saamat esitiedot ehkä viestittivät muuta. Suurimpana murheena lääkärillä tuntui olevan syömishäiriötaustani ja tottakai, se tulisi ottaa vakavasti. Kuka sitä koskaan tietää, milloin asiat sen suhteen lähtisivät taas lapasesta. Se on aina ollut pakokeinoni, enkä usko, että se koskaan täysin poistuukaan. Siitä joko pääsee eroon kokonaan, tai se roikkuu koko loppuelämän jollakin tavalla mukana. Omalla kohdallani veikkaan jälkimmäistä. Noin kahdentoista vuoden ajan epänormaali syömiskäyttäytyminen on aina välillä nostanut päätään. Eikä sen tarvitse olla iso asia, joka saa synkät ajatukset pintaan. Erimielisyydet kenen tahansa kanssa tai ihan vaan huono päivä katsoa peiliin. Kyllä minä saan vaikka mistä revittyä sen ajatuksen, että tänään ei kannata syödä. 

Kun taas tänään mietin ajatuksiani, mitä ne olivat vielä vähän yli kuukausi sitten, ajattelen, että ehkä annoin taas hetkellisen pahanmielen viedä minut hieman liian syvälle. Kuinka helppoa se onkaan, saada itselle vielä ihan pikkuriikkisen verran pahempi olo, palaamalla menneeseen. Mutta ihmismieli on erikoinen. Tai ainakin minun mieli. Minun mieleni haluaa vaipua vielä hieman syvemmälle, kunnes se on jo melkein uppoamassa. 

Päädyimme arviointikäynteihin. Ensimmäisen käynnin jälkeen oloni oli hyvä. Huomasin useamman kerran hymyilleeni sillä käynnillä, suurimmaksi osaksi siksi, että tajusin itseäni kuunnellessa, ettei elämäni kuulostanutkaan ihan täysin surkealta. Siinä missä mä olin ahdistuksissani jo kuvitellut kärsiväni jonkinnäköisestä persoonallisuushäiriöstä, hoitaja saikin mut melko vakuuttuneeksi, että taidankin olla vain hieman erityisherkkä. Mua melkein nauratti mun oma diagnoosi. Verrattuna muutamaan kuukauteen takaperin, mulla olikin yhtäkkiä tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, jotka olin lisäksi päättänyt toteuttaa. Ehkä mä en edes tarvitsisi mitään vuosien kestävää hoitosuhdetta, mutta senhän vain aika näyttäisi. Mutta ensimmäisenä, mun kai pitäisi päästää menneisyyden haamuista irti, edes suurimmaksi osaksi.

IRTISANOIN ITSENI VAKITUISESTA TYÖSUHTEESTA

Meillä on edessä hyvin erilainen syksy, jollaista ei kukaan meistä osannut vielä muutama viikko sitten edes odottaa. Reilu pari viikkoa sitten kävin entisen työkaverini penkissä värjäyttämässä tukkaani, ensi kertaa sitten yli vuoteen. En silloin osannut edes aavistaa, että hetken kuluttua tekisin siellä samaisessa paikassa itse töitä. Olen viime aikoina alkanut henkisesti valmistautumaan työelämään paluuseen. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kytenyt jotakin. Ajatus siitä, mitä sitä elämässään haluaisi tehdä. Punnitsin eri vaihtoehtoja. Kokonaan alan vaihtokin kävi mielessä. Se tyssäsi kuitenkin hyvin nopeasti, mitä muuta sitä muka kiinnostaisi tehdä, kun väkertää hiuksia? Ei niin mitään. Välillä yritin miettiä eri aloja pelkästään palkan kautta. Kai sitä nyt hyvän rahan eteen tekisi melkein mitä vain. Mietin ahtaajaksi ryhtymistä, vaikka todellisuudessa en edes tiennyt, mitä sellainen henkilö tekee. 

Viimeiset viikot ja varsinkin viimepäivät olen kerännyt rohkeutta. Päätösten tekeminen ylipäätään on mulle hirveän rankkaa. Tarvitsen ihan hirveästi tsemppaamista ja rohkaisua, jotta pääsen siihen pisteeseen, että olen valmis tekemään päätöksen. Vielä 26-vuotiaana en osaa vastata miehelleni, kun hän yhtäkkiä kysyy kaupan kylmähyllyllä, ”syödäänkö kanaa vai jauhelihaa?” ”Öööö emmä tiedä, päätä sä.” ”Ei kun sano nyt vaan, kumpaa sun tekee mieli.” Ja mun päässä alkaa käymään kauhea sota, 

”mmm kanaa vai jauhelihaa, en pysty päättämään. Kumpaa tekee mieli, molempia, mutta ei kumpaakaan. Tulipas puskista tuo kysymys. Ei nyt ei kyllä pysty. Kanaa. Ei kun ei sittenkään. Emmä vaan tiedä!!”

Ja sitten mun miehellä palaa käpy, kun nainen ei osaa vastata noin helppoon ja hölmöön kysymykseen, vaan menee ihan lukkoon asiasta, jonka lapsikin pystyisi päättämään muutamassa sekunnissa. Ja sitten kärryissä on paketti jauhelihaa. Ja sitten syödään jauhelihaa, vaikka mä olisin kyllä ehkä halunnut kanaa..

Mutta takaisin asiaan. Pohdiskelin, keskustelin ja laskeskelin. Työpaikaltani on viime kuukausina lähtenyt porukkaa. Osa vaihtanut kokonaan alaa, osa jatkanut alalla, mutta halunnut ottaa uuden askeleen työrintamalla. Tässä on mun tilaisuus! Jos en lähde nyt, en varmaan lähde koskaan. Meiltäkin on porukka lähtenyt aina pieninä porukoina, kun yksi lähtee, on parin muunkin helppo lähteä siinä samassa rytäkässä. Ja mitä mä edellisessäkin tekstissä pohdin, elämässä ei vain pääse eteenpäin, jos ei uskalla edes kokeilla uusia juttuja. Niinpä mä tein sen päätöksen, monen tyypin tsemppaamisen ja perseelle potkimisen avustuksella, mutta tein kuitenkin ja irtisanoin itseni! Ja nyt mä pääsen työskentelemään vanhan ystävän kanssa, jonka kanssa työskentely oli aina vähintäänkin ihan superhauskaa! Mä luotan omaan osaamiseeni ja uskon ja toivon, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ja jos ei, niin sitten keksitään jotakin muuta. Mutta yritetään nyt ainakin!

VIHDOIN VALOA TUNNELIN PÄÄSSÄ

Viimeinen puolivuotta on ollut rankkaa ja opettavaista aikaa. Löysin itsestäni uusia asioita, tunsin tunteita, joita en tiennyt olevan olemassa ja kaivelin vanhoja tunteita, jotka luulin jo haudanneeni. Sain tuntea, kuinka nopeasti voi mielettömän suuri onni, vaihtua pohjattomaan suruun. Niin pohjattomaan, että sitä hetkellisesti luulee uppoavansa lopullisesti. Niin tuskalliseen, että alkaa jo uskoa, ettei tästä ole poispääsyä. En helmikuussa, en huhtikuussa, enkä vielä edes kesäkuussa uskonut kirjoittavani tätä tekstiä, jota nyt kirjoitan. Ensimmäiset kuukaudet olivat musertavia, sen jälkeiset kuukaudet vaihtelivat raadollisesta tuskasta, jonkinlaiseen siedettävään oloon. Kesäkuussa tipahdin kolmeksi viikoksi taas syvempään kuoppaan, jonka jälkeen alkoi hetken, hieman tasaisempi ajanjakso.

Juhannuksen aikoihin kirjoitettiin mulle pisin sairasloma, jota koskaan on kirjoitettu. Kaksi kuukautta. Silloin töihinpaluu tuntui mahdottomalta ajatukselta. Olo oli niin vahva, että mietin, pystynkö enää koskaan palaamaan. Aikaa oli kulunut yli neljä kuukautta ja koin suurta ahdistusta, että nyt pitäisi jo pystyä palaamaan. Käskettiin olla murehtimatta. Kyllä sen aika vielä tulisi. Ja kun se tulisi, sen kyllä tietäisi. En uskonut sen tulevan. Mutta se tuli.

Sairaslomaa on vielä kuukausi jäljellä, mutta tunnen vihdoin vahvistuneeni. Näiden kuukausien aikana on ollut aikaa miettiä asioita, paljon. En koe asioita enää itsestäänselvyytenä. Tiedän, että mitä vain voi tapahtua. Asioita, joita ei haluaisi, mutta kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Joihinkin kuitenkin voi. Edelleen tulevaisuus pelottaa ihan mielettömästi, mutta en voi jäädä kotiin pelkäämään, josko jotakin pahaa tapahtuisi. Myös hyvää voi tapahtua, mutta ei se tapahdu, jollei sille anna mahdollisuutta. Olen uskaltanut vihdoin alkaa tekemään tulevaisuuden suunnitelmia. Vaikka viime kerralla suunnitellessani, kaikki romuttui hetkessä. Vielä kuukausi sitten ajattelin, jos ei ole suunnitelmia, ei mikään voi särkyä. Mutta eipä ne voi myöskään toteutua, jos niitä ei ole. Tiedän kuitenkin nyt, aina ei haaveet toteudu, aina ei suunnitelmat mene kuten toivoisi, mutta niillä on parempi mahdollisuus toteutua, jos antaa mahdollisuuden. 

Vauvan kuolema ei pyyhkiydy elämästä koskaan, eikä sen kuulukkaan. Jotenkin sille on vain löydettävä oma tila, ei liian iso, ei liian pieni ja antaa sen olla mukana. Pelko tulee aina olemaan osana meitä. Tapahtuuko se uudelleen, vaikka mahdollisuus siihen on lähes mitätön. Pelon kanssa on opittava elämään, mutta sille ei saa antaa liian suurta roolia. Lapsen menetystä ei tarvitse hyväksyä, sillä se ei ole hyväksyttävää, sanoi minulle eräs nainen. Mutta se on hyväksyttävä, että elämä jatkuu, joka tapauksessa.