-15kg ja risat

Kaiken arjen hulinan keskellä oon kerrankin jaksanut keskittyä myös itseeni. Huhtikuun puolella kirjoitin jo, kuinka kiloja on karissut alkuvuodesta runsaasti ja senttejäkin lähtenyt. Kaikki edelleen pienillä muutoksilla, vaikka nyt olen lisännyt runsaasti liikuntaa viikkoihini.

Ruokailuni ovat edelleen jonkin verran epäsäännöllisiä, mutta töiden alettua turha jääkaapilla ramppaaminen ja napostelu ovat huimasti vähentyneet.

Otin kesän alussa kuntosalille kesäkortin, joka ei sido kuin muutamaksi kuukaudeksi. Oiva tapa ottaa selvää, tuleeko siellä salilla todella käytyä töiden ja muun arjen pyörityksen keskellä. Ja kyllä vain siellä on tullut käytyä. Aloitimme serkkuni kanssa lenkkeilyn keväällä ja kuuntelin kateellisena hänen salitarinoitaan. Oli pakko päästä taas kuntoilemaan. Niimpä olemme käyneet nyt kesän yhdessä, aina on mukavampi käydä jonkun kanssa. Lisäksi äitini ja yksi työkaveri käyvät myöskin samassa paikassa, joten lähes koskaan ei tarvitse yksin lähteä.

Ruokailujen ollessa kuitenkin aika rappiolla olenkin punninnut vaihtoehtoa ottaa ihan oikea pt-valmennus. Hinta ehkä hieman huimaa päätä, mutta toisaalta laskeskelin, kuinka paljon kulutan rahaa hakemalla ruokaa lähes jokaisena työpäivänä ja silloin valmennus alkoi kuulostaa jopa edulliselta..

Katsotaan mihin tämä tie vie.

Kiloja on lähtenyt reilut viisitoista ja en muista koska olisin voinut paremmin. Ostin itselleni pienen lahjankin, jolla voin mitata ja seurata päiväni aktiivisuutta ja kaikkea muuta mukavaa.

Seuraavaksi aion vielä julkaista aivan järisyttävän muutoskuvan! Mun tekee aivan pahaa katsoa kuvaa itsestäni viime kesältä. Toki kuvassa synnytyksestä on vasta pari kuukautta, mutta mä en silti todellakaan tajunnut näyttäväni siltä, mitä mä siinä kuvassa nyt näen!

Ihanaa ja positiivista viikonalkua!

Pakotettu lapsiasiakas, kampaajan painajainen?

Siis voi että mä rakastan mun työtä. En ole katunut päivääkään, että vaihdoin uuden alan opiskelun vanhaan ammattiini. Päinvastoin! Olo on koko ajan vahvistunut, että tämä se on sitä, mitä mun kuuluukin tehdä. Jokainen päivä on erilainen, eikä ikinä tiedä minkälainen asiakas saapuu ovesta sisään. Olempa saanut muutaman vakioasiakkaankin, joita ensimmäisinä viikkoina olen palvellut ja he ovat tahtoneet uudelleen juuri minun penkkiini. Kertaakaan ei ole ärsyttänyt lähteä töihin, vaikka toki joinakin aurinkoisina päivinä olisin ehkä mielummin maannut palvomassa aurinkoa. Tietysti satoi tai paistoi, niin vapaapäivinä mulla on täällä pari riiviötä ja uskallan epäillä, ettei auringonotosta olisi tullut yhtikäs mitään..

Mutta sitten otsikkoon.. Meillä näkyy ajanvarausjärjestelmässä minkälainen asiakas mahdollisesti on tulossa. Onko vuorossa miesten leikkausta, väriasiakas tai kenties kampausta. Meillä on myös vaihtoehtona listassa lastenleikkaus 0-7v. ja se jos jokin mietityttää, varsinkin vähän kiireisempinä päivinä, kun ei ole ehtinyt sekuntiakaan hengähtää.

Monesti lapsiasiakas on reipas pikkupirpana, joka jaksaa nätisti istua sen tarvittavan 20-30 minuttia paikoillaan, joko jännityksestä jäykkänä tai rennosti lörpötellen. Mutta sitten on niitä lapsia, jotka kiljuvat jo kampaamon ovella ja yrittävät kaikin keinoin livahtaa pois paikalta. Ja kuinka yllättävää, että moni näistä mussukoista löytääkin tiensä aina minun penkkiini.

Voit ehkä sielusi silmin nähdä tilanteen, kun pikkupimpula istuu korokkeella ja kiljuu suoraa kurkkua samalla heiluttaen itseään joka suuntaan, samalla kun minä katson vieressä terävät sakset kädessä.. Ei tule muuten pieneen mieleenkään lähestyä pientä päätä niiden vehkeiden kanssa. Sitten yritetään, että lapsi istuu vanhemman syliin. Puetaan sekä vanhemmalle, että lapselle kapat päälle, vaikkakin aikuinen on joka tapauksessa täynnä hiuksia, kun lapsi rimpuilee joka suuntaan.

No onnistuisiko videon katselu? Yleensä se toimii noin 4-5 minuttia. Entäpä muu lahjonta? Käydäänkö leikkauksen jälkeen hakemassa joku kiva uusi lelu tai vaikka kaupasta jätski! Eeeeeei onnistu.

Äitinä ymmärrän täysin, että kun se huono päivä osuu kohdalle, niin silloin se osuu. Ja vaikka viime parturikäynti menikin aivan loistavasti, ei se välttämättä toistu tällä kertaa. Ymmärrän myös sen, että lapsen tukka menee takkuun ja sitten huudetaan kotona kun niiden selvittäminen sattuu, joten pakko olisi päästä parturiin.

Mutta siltikin pitäisi olla jotakin tilannetajua. Jos lapsi parkuu jo kampaamon ovella, voisi siinä vaiheessa jo pohtia, olisiko joku toinen päivä parempi. Sillä siinä tilanteessa minusta tai kenestä tahansa muusta kampaajasta tulee se kamala parturitäti/setä, joka väkisin leikkasi tukan. Pahimmassa tapauksessa lapsi saa traumat pakottamisesta, eikä varmasti ensi kerrallakaan ole suostuvainen yhteistyöhön.

Joten hyvä vanhempi, ensi kerralla kun tuot lapsesi parturiin, mielessäsi iloisesti ja rennosti menevä leikkaustapahtuma, älä ylläty, se ei joka kerta mene yhtä sutjakkaasti.. Ja silloin, mieti, onnistuisiko ensi viikolla paremmin.
Kaikesta huolimatta, lapsiasiakkaat ovat yleensä ihania, kunhan ei tulevat omasta tahdostaan.

Tahattomasti taaperoimettäjä

Mulla on ollut molempien lasten kohdalla tarkat toivomukset, kuinka imetys menisi. Tietysti tiesin, että liikaa ei kannata suunnitella, tässäkään asiassa, miten vain voisi kuitenkin käydä.

Puolen vuoden täysimetyksestä selvittiin molempien kanssa tai E:n kanssa jäi viikon vajaaksi. Olen useamman kerran kirjoittanut imetyksestä, mutta kerrottakoon vielä, että E sai viimeiset tissimaidot yksivuotispäivänään ja lopettaminen ei olisi voinut sujua helpommin. Tällöin siis uusi raskautuminen oli iso tekijä.

N:n kanssa oli samat toivomukset, vuoden ikään asti. En ollut koskaan edes miettinyt sen pidemmälle. Suunnitelmissa oli aiemmin palata koulunpenkille ja olinkin miettinyt, että ehkä olisi helppoa lopettaa imetys siihen.

Nyt kuitenkin kaikki suunnitelmat ovat muuttuneet. Koulunpenkki vaihtui työpaikkaan ja imetys, noh, se jatkuu.

Olen aina ehkä jollakin tavalla vierastanut taaperoimetystä. Enkä tarkoita sillä kuitenkaan kauhistelua. Mielestäni on ollut upeaa nähdä, kuinka jotkut äidit imettävät taaperoitaan, silti se tuntui vieraalta ajatella tekeväni sitä itse.

Kuitenkin jo ennen N:n syntymäpäivää aavistin, että tämä ei todellakaan tule olemaan yhtä helppoa kuin E:n kohdalla. Siinä missä E:n yöimetykset loppuivat parin illan huudolla, N:n kohdalla nukuin reilu kaksi viikkoa sohvalla..

Ajattelin jo pari kuukautta sitten, että tässä sitä vedellään viimeisiä. N söi enimmäkseen tissiä aamulla ja illalla, päivällä kiinnosti kaikki muu. Kuitenkin niitä viimeisiä vedellään edelleen.

Nyt kun olen palannut työelämään, on tissittely enää hyvin pienessä osassa N:n elämää, mutta kuitenkin samaan aikaan iso osa. Vaikkakin edelleen minusta tuntuu, että imetystaipaleemme on loppusuoralla. Imetän aina ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, paitsi iltavuorosta palattuani N on jo nukkumassa, joten välillä saattaa tulla enää yksi imetyskerta. Jos olen vapaalla, saatan imettää kerran päivälläkin, mutta en enää omasta aloitteesta.

N juo hienosti tavallistakin maitoa nokkamukista, nämä lyhyet imetyshetket ovat vain pientä plussaa.

Entä sitten imetyksen lopettaminen? Olen todella useasti miettinyt lopettamista, mutta toistaiseksi mennään vielä näin. Antaa pojan syödä tissiä kun kerran kelpaa, sanoi äitini. Ehkä hän lopettaa itse kun on valmis, katsotaan. Tässä on ollut niin paljon kaikkea uutta.. muutto, päiväkoti, minun työt, joten tissi saa vielä pysyä. Se on ainakin tuttu ja turvallinen.

Päiväkoti korkattu!

Nyt ollaan virallisesti päästy kiinni päiväkotielämään. Suurin jännitys on ohi, varmaankin ihan jokaiselta. Ajattelin kaiken päiväkotiin liittyvän olevan kovin vaikeaa. Viennit ja haut, työvuorojen ajoissa ilmoittaminen, vaatteiden nimikointi ja ylipäätään koko normaali arjen, johon olemme tottuneet, muuttuminen. Mutta toistaiseksi kaikki on käynyt todella vaivattomasti.

Alunperin lapsien piti mennä eri ryhmiin, mutta oli käynyt pieni sekaannus. E:n oltiin katsottu täyttäneen kolme jo helmikuussa, vaikka syntymäpäivä on vasta jouluna. Niimpä sisarukset pääsivätkin samaan ryhmään. Tarkemmin ajateltuna se oli erittäin hyvä juttu, varsinkin N:n kannalta, joka on vielä pieni ja arka. Nyt hänellä on isosisko turvana.

Meillä oli hyvä tilaisuus aloittaa päivähoito pehmeästi. Olin itse alkuviikon vapaalla, mutta henkilökunta oli sitä mieltä, että olisi hyvä, jos toisin lapset muutamana päivänä pariksi tunniksi, niin ensimmäiset päivät olisivat lyhyitä. Itse olen sitä mieltä, että jos olen vapaalla, lapsetkin saavat olla kotona, mutta tämä oli poikkeustilanne ja myös mielestäni hyvä ratkaisu.

Vein siis lapset muutamana päivänä kello kahdeksan aamupalalle ja hain heidät lounaan jälkeen kotiin päiväunille. Aloitus meni juuri kuten olin sen epäillytkin menevän. Uskoin E:n jäävän mielellään. Hän rakastaa muita lapsia ja leluja tottakai. Niimpä hänellä ei ollut mitään ongelmaa, kun minä ilmoitin lähteväni.

Myös N:n kohdalla arvaukseni osui oikeaan. Itkua ja huutoa. Ensimmäinen päivä oli pahin. Minulle sanottiin, että lähdet vain, etkä palaa ovelta enää takaisin, se vain hankaloittaisi tilannetta. Annoin pusut ja kerroin tulevani kyllä takaisin. N jäi hoitotädin syliin itkien perääni.

Sama toistui koko viikon, mutta heti ensimmäisenä päivänä hän oli rauhoittunut pian lähdettyäni. Loppuviikosta alkuitkut olivat menneet vielä nopeammin ohi. E:llä oli ensimmäisenä päivänä iskenyt ikävä kesken leikin, mutta unohtunut kuitenkin pian. Se yllätti vähän. E myös söi alkuviikon huonosti, mutta nirsoilee hän kotonakin. Ruokahalu oli kuitenkin parantunut parin päivän jälkeen. Myös N on syönyt reippaasti itse.

Päiväkodin aloitus meni siis suuresta jännityksestä huolimatta enemmän kuin nappiin, paljon paremmin, kuin olisin koskaan uskaltanut ajatellakkaan. E on aina innoissaan, kun tietää minne ollaan menossa. Hän on saanut jo paljon kavereitakin. Taas yksi uusi sivu avattu elämässämme ja koko tarina vielä edessä.

VUODEN MITTAINEN MATKA

Tasan vuosi sitten tunteja ja vielä lisää tunteja kestänyt uurastus päättyi pienen pojan maailmaan saapumiseen. Ne pitkät tunnit tuntuivat vuorokausilta ja välillä en edes tiennyt, mikä vuorokauden aika enää olikaan kyseessä. Perjantai-illan löhöily päättyikin lorahdukseen sohvalla ja se oli menoa. Kuinka synnytykseen onkaan täysin valmis sen yhdeksän kuukauden pahoinvoinnin, kipeän issiaksen ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen, mutta toisaalta ei olekkaan yhtään valmistautunut koitokseen?

Muistan edelleen synnytyksen, kuten eilisen, mutta silti koko tapahtuma tuntuu kovin sumuiselta. Kun lähes vuorokauden supistusten ja vajaan puolen tunnin ponnistamisen jälkeen kätilö sanoo, nyt on poika saatava ulos ja minä teen kaikkeni, että niin tapahtuu. Pelko toisesta sektiosta kivistää sydäntä, mutta samaan aikaan tuntuu, että voimat loppuvat juuri tällä työnnöllä. Kun lopulta pieni poikani on maailmassa, hänet kiidätetään lääkärin luo. Ehdin nähdä vain vilauksen. Miksi viette vauvani pois? Ikuisuudelta tuntuvat minutit, vaikka samalla ajattelen, että jes, minä tein sen!

Kätilö rauhoittelee, että kaikki on hyvin. Kuinka kaikki voisi olla hyvin, kun pieni vauvani ei ole sylissäni? Lepää, hänet tuodaan varmasti pian takaisin. Yritän nousta, mutta pyörryttää ja siinä samassa poika tuodaan takaisin. Viimeisten ponnistusten aikana tilanne jäi junnaamaan ja vauva oli lääkärin mukaan hieman hämmentynyt. Mutta siinä hän on, terveenä ja hyvinvoivana. Minun viisikymmentäkaksi senttiä ja neljä kiloa satakahdeksankymmentäneljä grammaa. 

En unohda sitä pelon ja onnen sekaista hetkeä. Hän on sylissäni ja kaikki on vihdoin kunnossa vai onko? Voiko vielä tapahtua jotakin? Ei tapahtunut. Pääsin viimein vauvakuplaani ja se kupla on juuri rikkoutunut, sillä vauvastani tuli tänään taapero. Mutta minun taaperoni on yhä minun pieni vauvani.

Synnytyskertomukseen pääset tästä

ja meidän alkukankeudesta löydät stoorin täältä.

Onnea rakas poikani!

Kun äiti voi hyvin, lapsetkin voivat

Viime aikoina olen yrittänyt panostaa vähän enemmän omaan hyvinvointiini. Ihan pienillä muutoksilla tuntuu olevan suuret seuraukset. Jokin aika sitten jätin jokapäiväisen karkin mässyttämisen ja siirsin karkkipäivän lauantaille. En kuitenkaan pode huonoa omaa tuntoa, jos joskus viikollakin mukaan lähtee pieni suklaapatukka, sillä ennen se lähti joka kerta..

Toinen pienisuuri muutos tapahtui ruoka-annosten koossa. Varmaan moni kiireinen äiti huomaa yhtäkkiä iltapäivällä, kuinka edellisestä ruokailusta onkin vierähtänyt useampi tunti. Lapset on kyllä ruokittu, mutta kuinka vaikeaa se on itse muistaa/ehtiä/jaksaa syödä. Ja kun vihdoin se armoton nälkä iskee, vedetäänkin safkaa kaksin käsin ja kymmenen minutin kuluttua pidellään vatsaa, kuinka tulikaan näin ahmittua. Yritän toki muistaa syödä säännöllisesti, vaikka aina se ei toteudukkaan, mutta sitä ahmimista olen yrittänyt välttää.

Joskus sitä onnistuu kokkailuissaan niin hyvin, että nälkä lähti jo, mutta kun tää ruoka on vaan niin hyvää! Tätä olen yrittänyt myös hillitä. Tavoitteeni on lopettaa siinä vaiheessa kun olo on kylläinen, ei siinä vaiheessa kun nappi singahtaa housuista.

Paino onkin lähtenyt mukavasti putoamaan. En ole kovin pitkä ja painoa mulla on ollut jonkin verran liikaa. Tai no jonkin ja jonkin verran, välillä aika reippaastikkin ja kyllä vain, yhä painoindeksini herjaa lievää ylipainoa. Nyt kuitenkin pienen painonpudotuksen jälkeen olo tuntuu triplasti kevyemmältä. Fiilis on ihan huikea, kun huomaa ennen kiristävien vaatteiden olevan jopa reilun kokoisia.

Pelkkä painon alastulo on innostanut muutenkin laittautumaan. Jos päivän suunnitelmissa on vain ulkoilua ja lasten kanssa puuhastelua, niin harvemmin sitä tulee tartuttua meikkisutiin. Nyt olen kuitenkin välillä muuten vain meikkaillut, koska se tuntuu piristävän itseä, vaikka mitään erikoista ei olisikaan suunnitelmissa.

Sokerin ja rasvaisen ruuan vähentäminen on myös vaikuttanut jaksamiseen. Aamuisin ei ole niin sokerikrapulainen olo ja ylös nouseminen on paljon helpompaa. Ennen löhösin sängyssä niin kauan, kunnes oli vain pakko nousta puuron keittoon, nyt sängystä ponkaisee ylös paljon energisempi äiti.

Olen käynyt säännöllisesti treeneissä, paitsi nyt olen ollut viikonlopusta asti kovassa flunssassa, mutta olo alkaa jo helpottaa. Olemme myös serkkuni kanssa alkaneet lenkkeilemään paristi viikossa, joko kahdestaan tai serkun koirien kanssa. Vaikka lenkit ajoittuvat myöhäisiltaan lasten nukkumaanmenon jälkeen, on silti ollut energiaa nostaa peppu ylös sohvalta ja seuralaisen kanssa sinne kävelylle tuleekin paremmin lähdettyä.

Tämä kuva kaksi kuukautta sitten kummipoikani ristiäisistä.

Tässä kuva tältä päivältä.

Mulla on toki ollut taipumusta innostua painon pudotuksesta, mutta hetken päästä into onkin jo laantunut. Nyt toivon tämän jatkuvan, jospa sitä kesällä kehtaisi jo pukea bikinit päälle rannalle, saas nähdä!

VAUVAVUOSI LOPUILLAAN: mitä jäi käteen?

Tähän alkuun heti se perinteinen, että "miten ihmeessä nyt jo??" Mutta ihan totta.. tuntui, että esikoisen vauvavuosi meni aivan supernopeasti, mutta kuopuksen jopa pikakelauksella. Muistan edelleen elävästi sen viimeisen Pelle Hermanni-päivän, kun ajattelin, että jos tänään ei lähdetä synnyttämään, niin ei sitten koskaan ja illalla se olikin jo menoa.

Vaikka tämä vuosi menikin hujauksessa, jäi siitä monen monta ihanaa ja tärkeää hetkeä mieleen. Ensimmäinen kosketus, imetys, hymyt, naurut, itkut ja kaiken uuden opettelu ja oppiminen. Kun E ensimmäisen kerran tapasi pikkuveljensä ja kuinka hän ihmetteli, mitä tuo vauva täällä tekee. Ja kun hän viimen tajusi vauvan tulleen jäädäkseen. Aina kun joku tuli kylään, E ensitöikseen vei vieraat katsomaan vauvaa.

Saan ikuisesti muistella ihania imetyshetkiä, jotka ajoittain olivat hankaliakin, kun yritin samalla paimentaa isompaa vauvaani, mutta N hoksasi heti tissittelyn upeuden ja siinä ei ollut mitään ongelmaa. Saavutimme puolenvuoden täysimetyksen ja yhä edelleen me jatkamme muun ruokailun ohessa.

Olen saanut seurata rinnalla, kuinka pienestä avuttomasta nyytistä on kasvanut pieni iloinen poika, joka osoittaa mieltään ja yhtälailla rakkauttaan. Kuinka pienet kädet nousevat pystyyn hänen halutessaan päästä syliin. Kuinka hymy nousee hänen huulilleen minut nähdessään tai siskon häntä kutittaessa.

Tämä pieni poika nukkui yönsä hyvin puoleenvuoteen asti, kunnes yöt muuttuivat, välillä lähes painajaismaisiksikin. Kuinka välillä olin niin väsynyt, että kahvipannukin nauroi minulle. Mutta me selvisimme ja yöt ovat jo rauhoittuneet.

Aina ei tule nukutuksi, mutta kun pieni suloinen poikani painaa päänsä vasten rintaani, jää unenpuute taka-alalle ja on vain se hetki.

Vaikka kyseessä onkin ollut toinen vauvavuosi ja edellisestä niin lyhyt aika, olen useasti joutunut soittamaan äidilleni, mitä mä nyt teen? Toisaalta olen pystynyt ottamaan rennommin, mutta stressiltä ei ole vältytty. Yhä panikoin, kasvaako hän riittävästi, riittääkö maito, onko liikaa vai liian vähän vaatetta, mitä tämä itku nyt on, tuleeko hampaita vai onko vatsa kipeä. Kaikkeen ei aina ole löytynyt vastauksia, mutta kaikesta ollaan selvitty.

Kohta kotona temmeltääkin yhden vauvan ja yhden taaperon sijaan kaksi taaperoa. Mitäs sitten? Oliko tämä tässä vai koenko tätä enää ikinä uudelleen? Toistaiseksi näin on hyvä. Olen aina halunnut kaksi lasta, maksimissaan kolme. Hmmm miltä kuulostaisi kolme? No eheeei, ei nyt vielä.

Nyt nautitaan tästä ja tulevista uusista kuvioista. Niinhän me tehtiin viime kerrallakin.. Kunnes edellinen vauva-aika muuttuikin vauvasekäodotusajaksi, heh. Mutta tulossa on oikeasti jotakin ihan uutta ja jännittävää! Hetken aikaa me kuitenkin nautitaan näistä viimeisistä vauvaviikoista mun rakkaan poikavauvani ja tietysti rakkaan taaperosiskon kanssa.