Täydellinen parisuhde, onko sellaista?

Jokainen meistä etsii omanlaistaan täydellistä parisuhdetta. Se mikä on toiselle täydellinen, voi toiselle olla jotain, mitä ei ikinä toivoisi. Toinen kaipaa parisuhteeseen paljon omaa tilaa ja aikaa itselle. Toiselle taas riittää, kun "nukkuessa ollaan vähän niinkun erillään." Itse kuulun tähän jälkimmäiseen. Täydellisessä parisuhteessa mun kumppani ei kyllästy siihen, että vielä vuosienkin jälkeen parasta on vaan käpertyä työpäivän jälkeen toisen kainaloon. Mä oon myös maailman pahin nyppijä, joten mun täydellisen kumppanin on kestettävä sitä, että mä nyplään koko ajan jotakin. Nypin toisen kaulaa, kyynertaivetta tai kainaloa. Tiedän, se olis musta ihan suunnattoman ärsyttävää, mutta odotan, että toinen kestäisi sen.

Itse parisuhteessa arvostan ihan tavallisia, arkisiakin asioita. Musta on ihanaa tulla kotiin valmiiseen ruokapöytään. Kun toinen on pessyt pyykkejä erikseen pyytämättä. Uusioperheessä arvostan suuresti, että mun kumppani, joka ei ole mun kahden vanhimman lapsen isä, haluaa viettää aikaa mun lasten kanssa, ilman, että mun tarvitsisi siitäkään mainita. Perhettä tai uusioperhettä perustaessa on omasta mielestä tärkeää, että ajatukset lasten kasvattamisesta kohtaavat, eikä poikkea kovin suuresti. Aina joskus saattaa tulla tietysti vastaan asioita, joista ei ihan satasella olla samaa mieltä, mutta kunhan asiat on keskusteltavissa ja kumpikin ymmärtää toisen kannan asiassa, ollaan riittävän lähellä. Toistaiseksi perhe-elämässä me ollaan aika hyvin täydennetty toisiamme. Mä olen joissakin asioissa lepsumpi ja toisissa tiukempi, kun taas mies antaa joissakin asioissa helpommin periksi, mutta toisaalta osaa myös pitää kuria. Välillä mun sanat kaikuu kuuroille korville, silloin yleensä auttaa toisen jämäkämpi ääni.

Joskus ajattelin, että erilaisuus olisi mun kohdalla hyvä. Tai siis, että kaksi täysin erilaista ihmistä jotenkin täydentäisivät toisiaan. Huomasinkin, että ihmiset voivat olla myös liian erilaisia. Mutta tämäkin asetelma toimii varmasti jollakin muulla. Nykyisessä parisuhteessa mä pidän meitä hyvinkin samanlaisina tyyppeinä. Meillä kohtaa oikeastaan kaikki elämän arvoista, kiinnostuksen kohteisiin ja huumoriin. Ja silti meissä on pieniä eroavaisuuksiakin. Miestä kiinnostaa jalkapallo, itseä ei niinkään. Mä tykkään kirjoittamisesta, mies tarvitsee mun apua lomakkeita täyttäessä. Mä olen saanut elämääni myös uusia asioita tavattuani mulle täydellisen mieheni. En ennen pitänyt kalastamisesta, kunnes mies vei mut pari kesää sitten kalaan ja se olikin huippuhauskaa. Ennen ajattelin metsäretkiä kivana pikku sunnuntaipuuhana lasten kanssa, mutta yhtäkkiä mä haaveilenkin mahdollisesta vaellusreissusta Lappiin tai vaikka ihan Norjaan asti.

Yksi aika isokin asia parisuhteessa on riiteleminen. Tai siis se, että sitä ei mun kanssa pääse harrastamaan turhan usein. Tai kukapa nyt riitelystä ylipäätään tykkäisi. Mutta mun kanssa se on varsin haastavaa, koska en osaa sitä. Mun kanssa tappelu menee siihen, että mä alan pillittämään ennen kun ollaan päästy varsinaisesti edes aloittamaan. Mutta se on toki myös opettanut keskusteluun, jonka takia meidän ei edes tarvitse riidellä. Yleensä asioista pääsee helpommin eteenpäin, kun toinen sanoo heti, miksi on pahoittanut mielensä jostakin toisen sanomisesta tai tekemisestä ja asiasta voidaan puhua. Ja meillä ei ole oikeastaan koskaan aikuisten kesken järjestetty minkäänlaisia huutokonsertteja. Meidän ainoat riidat ovat tulleet oikeastaan siitä, että jotakin on tapahtunut, toinen mököttää, koska olettaa, että toinen tietää syyn mököttämiselle. Toista alkaa ärsyttää, koska toinen olettaa. Nämäkin ovat selvinneet aina sillä, että hetken mökötyksen jälkeen, alkuperäinen mököttäjä tajuaa, ettei toinen todellakaan tiedä syytä ja se nyt on vain pakko sanoa ääneen.

Mä kyllä väittäisin löytäneeni itselleni sen täydellisen parisuhteen. Jos multa kysyttäisiin, mitä haluaisin parisuhteessani muuttaa, en keksisi mitään. Tai no joo, rentouttava jalkahieronta vähän useammin olisi mukavaa, mutta miehellä puutuu kädet niin hirveän nopeasti. Mutta sitä varten se tajuaa ostaa mulle lahjakortin kauneushoitolaan, jossa joku muu tekee sen hänen puolestaan. Eli olen sitä mieltä, että täydellisiä parisuhteita on olemassa, mutta jokaisella on omanlaisensa täydellinen. Ja kyllä mä haluan uskoa, että jokaiselle meistä on jossakin joku, täydellinen kumppani. 

Lapselle rajat ovat rakkautta

Kotona lapsilla on aika selkeät rajat. Joskus nekin rajat paukkuvat, mutta niistä seuraa aina jotakin. Mulla on itsellä lapsuudessa ollut omasta mielestä tiukat säännöt. Tai siis varmaan jokaisen lapsen mielestä kaverit saa aina mennä ja tehdä mitä haluavat. Siltä mustakin tuntui nuorempana, kun joutui menemään aikaisin kotiin ja kaikki kaverit jäivät kylille hengailemaan. Samoin, kun kotona joutui aina syömään ruisleipää ja vaan kavereiden luona sai ranskanleipää ja kaakaota. 

Siltikin, varsinkin näin aikuisena, olen tyytyväinen niihin rajoihin ja sääntöihin, joita mulla lapsena oli. Mulla on sellainen olo, että meistä lapsista välitettiin ja meidät haluttiin pitää turvassa. Meillä ei lapset vielä hengaile kylillä, mutta sitten kun hengailevat, tulee heilläkin olemaan kotiintuloajat. Ja vieläpä sellaiset, ettei iltamyöhään missään notkuta. Läksyt tehdään ja ruuat syödään, ennen kuin pääsee vapaalle.

Tälläkin hetkellä meillä on tiettyjä sääntöjä, joita noudatetaan. Ruoka syödään ruokapöydässä ja pöydästä ei ravata kesken ruokailun tekemässä muuta. Illalla meillä on selkeät nukkumaanmenoajat, joista tietysti joskus voidaan poiketa, kyläilyjen tai erikoispäivien takia. Ei maailma kuitenkaan kaadu, jos joka ilta ei sekunilleen olla pää tyynyssä samaan aikaan, mutta pääsääntöisesti siltikin. Meillä pyydetään aina anteeksi, jos toista satutetaan tai toisen mieli pahoitetaan. Pyydetään myös anteeksi vahingoista, mutta käydään se silti aina läpi, että tämä oli vahinko, anteeksi. Jokaisen asian päätteeksi keskustellaan, minkä takia joku teki jotakin ja miksi pitää pyytää anteeksi. Ja mikä tärkeintä, ihan viimeiseksi aina halataan. 

Viime aikoina ollaan jouduttu käymään keskusteluja huijaamisesta. Mikä on sallittua höpsöttelyä ja millaisista asioista ei saa valehdella. Joskus joudutaan keksimään keinoja, että asia menee oikeasti perille. Meillä katsotaan nykyään aika vähän telkkaria. Joskus aamuohjelmia ehditään katsoa vartin verran, aika usein ei ollenkaan. Iltapäivällä voidaan joskus katsoa, samoin viikonloppuisin, riippuen muusta päivän ohjelmasta. Vähäisestäkin tv-ajasta voidaan tinkiä, jos kaikki muu menee turhaksi narinaksi tai muuten vain plörinäksi.

Varsinaista ruutuaikaa meillä ei toistaiseksi ole tarvittu. Telkkaria ei välttämättä katsota edes joka päivä, joten jos joinakin päivinä katsotaan normaalia enemmän, vaikka leffaillan merkeissä, ei se ole maailmanloppu. Joskus lapset ovat saaneet jonkinnäköiset tv-överit, kun palaavat viikonlopun vietosta kotiin, silloin saatetaan olla useampi päivä ilman telkkaria. Vanhemman lapsen eskariryhmässä on varmaankin kavereita, jotka pelailevat kotona pleikkaria, sillä ihan tyhjästä meilläkin aloitettiin nämä pleikkarikeskustelut. Ja sitä meilläkin on harjoiteltu, mutta se on vielä enemmänkin sellaista harvinaista herkkua. 

Tällä hetkellä meillä siis käydään läpi varmaan aika tavallisia sääntöjä ja rajoja, joita monessa taloudessa. Suurempia ongelmakohtia ei juuri nyt ole, jos vertaa pahimpia uhmavuosia. Mutta turha tässä on hengähtääkkään, ainahan jokin vaihe on tulossa, sehä  kuuluu ihan kehitykseen. Välillä meininki menee vähä  päättömäksi, sillä itse en tietenkään voi mennä sanomaan vaikka etävanhemmalle, kuinka heidän kanssaan tulisi toimia ja aina ei välttämättä kaikki ajatukset kohtaa. Mutta kotona on kodin säännöt ja ne onneksi palautuvat mieleen hyvin nopeasti. 

Ja kyllähän meillä jo tulee narinaa, kun esimerkiksi ei saada katsoa telkkaria, vaikka muut saa. Ja tässähän ollaan vasta ihan alussa. Toivottavasti kuitenkin he hieman vanhempina ajattelevat samalla tavalla, kuin itse ajattelen nyt. Rakkaudesta ne rajat asetetaan.

Pikakelaus blogihistoriaan, miksi poistaa vanhoja tekstejä?

Mä olen kirjoitellut blogia tosi pitkään. Tai ylipäätään oon kirjoittanut jotakin niin kauan, kun kirjoitustaitoa on löytynyt. Ensin oli päiväkirjat, teini-ikäisenä mulla oli ekat angstiproanablogit, kun sen ajan pahat olot piti päästä purkamaan anonyymisti johonkin. Jestas mä häpeisin silmät päästäni, jos ne tekstit lävähtäisivät mun silmille jonakin päivänä! Mutta ne oli sen ajan isoja fiiliksiä ja murheita, eikä niitäkään voi vähätellä. Niiden pahanolonblogitekstien jälkeen tulikin pidempi tauko kirjoittamiseen. Taisin käydä ammattikoulua ja elämää täyttivät pääasiassa kaverit, juhliminen, poikaystävät ja sen sellaiset perussetit. Ei niissä paljon kirjoittamista ollut. 

Ensimmäinen raskaus tuli ja meni. Vasta loppuraskaudessa mielessä kävi ajatus, että olisi ollut kiva kirjoittaa raskausfiiliksiä ylös, mutta silloin oli mielestäni liian myöhäistä aloittaa. Kun sitten aloin odottamaan toisen kerran, sain idean, että nyt olisi ainekset blogille. Lapset pienellä ikäerolla, asuntona pieni kaksio ja mulla opiskelut alkamassa. Siitä se lähti.

Hetken päästä mun elämä pyöri kahden pienen ihmisen ympärillä. Oli muutama muutto syystä tai toisesta. En koskaan palannut lähihoitajaopintojen pariin, jotka olin raskausaikana ehtinyt aloittaa, vaan sain uuden liekin rakkaan ammattini parissa.

Parisuhde lasten isän kanssa oli kuivunut kasaan. Se oli tehnyt sen oikeastaan jo aikoja sitten. Jotenkin toisen lapsen odottaminen sai uskomaan, että kyllä tämä tästä. Mutta ei se sitten enää siitä. Yhteinen elämä oli pelkkää riitelyä. Pidin kulisseja kuitenkin hienosti yllä. Tai siis luulin pitäväni. Yritin kaikkeni, jotta ulospäin homma näyttäisi hyvältä. Loppuviimeksi huijasin vain itseäni. Jälkeenpäin oikeastaan kaikki, sukulaiset ja ystävät, ovat kertoneet, että ihan turhaa mä yritin. Kaikki paistoi kyllä läpi. Mä vain jatkoin todistelua, kyllä meillä on kaikki hyvin. Uuvuin totaalisesti siihen todisteluun, jota kukaan ei edes uskonut.

Samaa tein blogissakin, kunnes kirjoittaminen siitä, kuinka hienosti meillä menee, alkoi tuntua täydeltä valheelta. Vähensin ja lopulta taas lopetin pidemmäksi aikaa kirjoittamisen. Ei ollut enää mitään hyvää sanottavaa. Ja kuka jaksaisi lukea pelkkiä negatiivisia asioita päivästä toiseen ja kun en mä halunnut niitä edes myöntää.

Tuli ero. Siitäkin kertominen tuntui todella vaikealta. Yhtäkkiä multa ei enää vaadittu mitään. Lapset tietysti vaativat, mutta heidän vaatimisensa oli luonnollista. Ei tarvinnut tapella. Ei tarvinnut todistella. Kukaan ei lytännyt sanoillaan mua lattian rakoon. Kauniiden sanojen sijaan olin tottunut, että aina olin tehnyt jotakin väärin. Sekin tuntui tyhjältä, että nyt ei kukaan käskenyt tekemään mitään. Rankaisin itseäni perheemme rikkomisesta, vaikka nyt jälkikäteen vasta ymmärrän, etten mä mitään rikkonut. Vaan itseasiassa korjasin jotakin rikottua. Mutta siinä meni oma aikansa tajuta.

Sitten elämä näytti taas vihreää valoa. Löysin elämäni suurimman rakkauden. Uuden rakkauden ja sitten myös raskauden aikana, aloin taas nauttia kirjoittamisesta. Tuntui jälleen siltä, että voin kirjoittaa suoraan sydämestä ja suoraan meidän elämästä. Ei tarvinnut keksiä tai lisätä mitään. Ei tarvinnut esittää ja piiloutua valheiden taakse. Sain jälleen olla rehellinen, oma itseni. Tässä kohtaa näin parhaaksi poistaa paljon vanhoja tekstejäni. Ei siksi, että ne muistuttaisivat vanhasta elämästä, vaan siksi, ettei niillä ollut mitään tekemistä meidän todellisen elämän kanssa. 

Sitten jälleen, elämältä vietiin pohja, hetkellisesti ihan kokonaan. Kohtukuolema. Mutta tällä kertaa koinkin blogin kirjoittamisen vahvistavana ja eteenpäin vievänä asiana. Aiheesta oli vaikeaa ja kivuliasta kirjoittaa, mutta toisaalta se myös auttoi. Auttoi tuomaan ne tunteet esiin, jotka oli vaikea sanoa ääneen. Toi paljon vertaistukea ja toivottavasti sitä myös antoi.

Ja nyt palo kirjoittamiseen on jatkunut. Vauvan menetys olisi saattanut sammuttaa myös liekin kirjoittamiseen, mutta kumma kyllä, se vahvistikin sitä. Pystyn nyt, paremmin kuin koskaan, kirjoittamaan rehellistä perheblogia.

TÄMÄ ON SE ELÄMÄ, JOSTA HAAVEILIN

Viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Kuulen lasten riemun kiljahdukset ulkoa, samalla, kun mieheni grillaa talvisena tammikuun iltana meille iltapalaksi nakkeja. Mietin, kuinka onnekas olenkaan. Rankka vuosi on juuri vaihtunut uuteen. Vuosi, jona useampaan kertaan mietin, tästä ei tulla selviämään. Mutta selvittiin. Me mentiin kaiken sen surun ja tuskan läpi yhdessä, perheenä. En sinänsä odottanut vuoden vaihtumista sen enempää. Ei se vie viime vuotta pois. Ei meidän menetys katoa, vaikka kuinka vuodet vaihtuisivat. Silti on aina mukava aloittaa uusi vuosi.

Meidän joululoma oli ihana. Lapset aloittivat loman juuri ennen joulua ja palasivat päiväkotiin vasta tänään loppiaisen jälkeen. Mies oli myös lomalla ja itse tein muutaman lyhyen työpäivän. Nautimme pitkistä ja rauhallisista aamuista. Ulkoilimme, retkeilimme, leikimme ja nautimme läheistemme seurasta. Ihan perusarkea, ilman pakollisia menoja.

Huomasin pysähtyväni useaan kertaan miettimään, että tästä minä unelmoin. Tästä perheestä. Viime keväänä en voinut uskoa, että pystyisin ajattelemaan näin. Meitä puuttuu aina yksi. Hän on aina kanssamme, mutta silti poissa. Mutta ehkä myös siksi, en toivo enempää. Olen onnellinen tässä hetkessä. Hetkessä, kun teen aamiaista ja kuulen lasten ja mieheni leikkivän sängyssä. Mieheni, joka on ottanut lapseni kuin omakseen. Osoittaa heille rakkautta ja kiinnostusta. Saa heidät nauramaan. Saa minut nauramaan. 

Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että tavallinen arki voi olla sitä elämän parasta aikaa. Se vaatii vain oikeat ihmiset ympärille. Kun kaikki vain onnistuu, eikä tarvitse kinata turhista asioista. Meillä on arjessa ihan sikahauskaa. Nauretaan tosi paljon ja hassutellaan, vaikka välillä tarvitsee tietysti olla vakavakin. Tämä on sitä, josta unelmoin, vaikken tiennyt sen olevan mahdollista.

Olin rikki, kunnes sinä korjasit minut

Kaksi vuotta sitten, et varmasti tiennyt, kuinka suuren kasan ongelmia otit itsellesi kannettavaksi, kun tietämättömänä tinderissä pyyhkäisit minut oikealle. Kyllä, snapchat antoi mulle taas muiston kaksi vuotta sitten tapahtuneeseen iltaan, jonka jälkeen kaikki muuttui. Olen tänään mielessäni palannut meidän ensimmäisiin iltoihin, ne muuttivat elämäni suunnan. Kaksi vuotta sitten olin kahden pienen lapsen äiti, eronnut, jonka vuoksi jouduin viettämään joka toisen viikonlopun yksin. Tukahdutin yksinäisyyttä ja inhoa itseäni kohtaan tanssimalla aamuun asti, jotta voisin seuraavana päivänä maata sängyssä ahdistuneena. Mulla oli paljon ystäviä, en siis oikeasti ollut yksin. Mutta kun sunnuntaiaamuna avasin silmäni pitkäksi venyneen yön jälkeen, tunsin olevani todella yksin. 

Kunnes tuli se sunnuntaiaamu kaksi vuotta sitten, jolloin en ollutkaan yksin. Oli mielettömän kuuma aamu. Vai oliko edes aamu? Olimmeko edes nukkuneet yhtään? Mun jääkaappi oli tyhjä, kuten se silloin aina oli, kun lapset eivät olleet kotona. Asuit melkein naapurissa ja lähdimme luoksesi tekemään aamupalaa. Ei kukaan ollut tarjoutunut tekemään mulle aamiaista aikoihin. Sunkin luona oli ihan hiton kuuma. Silti me nyhjättiin koko ajan toisissamme kiinni, iho ihan kuumuudesta tahmeana. Kunnes oli mun aika poistua, oltiin sovittu serkun kanssa rantapäivästä. Pyysit mun numeroa. Ja mä mietin ihan, että oikeestikko vai? Sulla olis nyt mahdollisuus päästä musta eroon, mut sä haluat ottaa muhun yhteyttä. Ja mä annoin mun numeron. Ja sä vielä otit muhun yhteyttä, oikeesti.

Seuraavien kuukausien aikana mulla oli hymy korvissa, koko ajan. Mutta samaan aikaan sulle selvisi, että mä en oikeasti oo mikään pullantuoksuinen yh-mutsi, joka eron jälkeen olisi päässyt kaikista ongelmistaan eroon. Sulle selvisi ennemminkin, että mä olin itseäni rankaiseva, elämään pettynyt kasa pieniä palasia, jotka odotti kokoamista. Mä en bailannutkaan aamuun asti joka toinen viikonloppu sitä varten, että se olis ollut superhauskaa, vaan sitä varten, ettei mun tarvisi kohdata omia ajatuksiani. Sillon, kun joku heitti alkuun vitsillä, että mä oon läheisriippuvainen, joka ei uskalla olla yksin kotona, koska pelkää yksinoloa, me kaikki naurettiin. Sitten sä tajusit, ettei se ollut vitsi. Sä olisit voinut lähteä. Et olisi ollut edes ensimmäinen. Mutta sä jäit. Aloit kasaamaan mua uudelleen, ehjäksi.

Vuosi sitten, meidän ensimmäinen vuosi yhdessä tuli täyteen. Mä ajattelin, että hitto me ollaan oltu nopeita. Me asuttiin yhdessä, meidän vuokrakolmiossa, uusioperheenä. Me odotettiin meidän ensimmäisen yhteisen lapsen syntymää. Olit saanut mut nauttimaan elämästä oikeasti. Kannoit mun huolet ja murheet, kannoit lasten murheet ja vielä omasikin. Vuosi sitten, kun mä ajattelin, että ollaan koettu yhdessä tosi paljon, ja oltiinkin, mutta en mä tiennyt sillon kokemisesta mitään. Toisena vuonna me ostettiinkin jo yhteinen omakotitalo. Toisena vuonna, siinä missä mä olin ollut palasina ennen sun tapaamista, me hajottiin molemmat. Ja nyt, melkein puolenvuoden jälkeen, me kasataan tätä palapeliä yhdessä, toinen toistamme kannatellen.

Kestääkö jonkun mielenterveys oikeasti loppuraskautta?

Viimeisiä viikkoja viedään. Kahden viikon päästä on laskettu aika. Voisiko silti lähteä synnyttämään? Vaikka siis tänään? Nää on ihan kamalia piinaviikkoja nää viimiset! Koko ajan odottaa, että joko ja koko ajan on vähän pettynyt, että ei vieläkään. Tämä viikko on muutenkin ollut ihan painajaismainen, vaikkakaan ei nyt täysin raskausolojen takia. Lapsille iski alkuviikosta kova yskä, mutta eivät onneksi tulleet muuten kipeiksi, että olisi tarvinnut perua heidän kauan odottamaansa laivareissua mummun ja tädin kanssa.

En muista, koska mulla itsellä olisi ollut kauhea flunssa tai kurkku niin kipeä, että sattuu niellä, mutta nyt taas muistan ja tottakai se iskee ihan loppuraskaudessa, kun henki kulkee muutenkin hyvin huonosti ison vatsan takia. Tällä viikolla meillä on ollut myös kauheasti sovittuja menoja, joissa ollaankin juostu vähän puolikuntoisena.

Eilen käytiin neuvolassa ja siellä olikin kaikki mallikkaasti, mutta sen jälkeen ei sitten ollutkaan. Aamulla oli pitkästä aikaa kylmä ja maa oli jäässä. Meidän ollessa neuvolassa olikin satanut pieni kerros myös lunta. Ja kuinka ollakkaan, en ajatellut asiaa sen enempää ja liukastuin kumoon parkkipaikalla. Päädyin maahan onneksi kyljelleni ja satutin polveni, vaikka tällä etumuksella suurempi todennäköisyys olisi ollut kaatua sen päälle. Lähdimme kuitenkin varoiksi tarkistukseen ja siellä vietettiinkin aikalailla loppuilta. Istuin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Niissä kaikki oli onneksi hyvin, mutta lääkäri halusi katsoa käyrät vielä uudelleen, kun kaatumisestani olisi kuusi tuntia. Sinne siis jäimme odottamaan. Käyrillä ollessani kaikki oli kuitenkin kunnossa ja pääsimme kotiin. Selvittiin siis onneksi säikähdyksellä.

Aamulla heräsin jälleen kurkku käheänä ja pyörin vielä pari tuntia, kun mies veti tyytyväisenä sikeitä. Lapsetkin viettävät tämän viikonlopun isällään, joten minulle jäi ihan yksinäinen ilta, kun mieskin uniensa jälkeen lähti illaksi töihin. Pienestä kurkkukivusta huolimatta aioin laittaa kodin siihen kuntoon, että täältä olisi hyvä lähteä synnyttämään. Pieni supistelukaan siivouksen päätteeksi ei tekisi yhtään huonoa.

Nyt kolmen pyykkikoneellisen, imuroinnin, pölyjen pyyhkimisen, muun siivoamisen ja saunan jälkeen, ei mitään! Taidan siis vain luovuttaa. Hän tulee kun on valmis, vaikka minä kuinka olisin itse siihen valmis. Ja jos lähtö tulisikin nyt, niin empä tiedä, olisinko valmis sittenkään.

EN LUPAA MITÄÄN

Ihanaa uutta vuotta vain jokaiselle!

Meillä vaihtui vuosi erittäin rauhallisissa merkeissä. Mies oli töissä, lapset olivat isällään ja minä pullamahani kanssa päädyin viettämään iltaa siskoni luo. Meillä oli ohjelmassa syömistä, korttipelejä, kokista ja tähtisädetikkuja. Puoli kahdentoista maissa mies oli päässyt jo töistä ja menimme yhdessä katsomaan raketteja rantaan. Sovimme aiemmin menevämme vielä parille kaljalle (minun kohdalla tämä tietysti tarkoitti alkoholitonta siideriä ja kaakaota), jos vielä jaksaisin. Toki selkää vähän jo pakotti koko illan istumisen jälkeen ja vauva pyöri vatsassa kuin vipperä, mutta ajattelin, että kerrankos sitä vielä käydään, seuraava uusi vuosi taitaakin olla vielä astetta rauhallisempi. 

Meillä alkoi jo välipäivinä kaappien tyhjennys, jota jatkettiin sitten ensimmäisenä päivänä. Olemme reilu vuosi sitten muuttaneet  nykyiseen asuntoomme kahdesta eri osoitteesta ja silloin jo karsimme tavaraa rankalla kädellä. Myös vuoden varrella olemme kerran tai kaksi käyneet kaappeja läpi. Me ei kumpikaan olla mitään tavaroiden himohamstraajia (mies kyllä enemmän..), mutta siltikin ihan mahdoton määrä turhaa roinaa oli ehtinyt kertyä kaappien perälle. Nyt viimeistään lähti myös ne tavarat, joita vuosi sitten mietittiin, mahtaako näitä vielä tarvita ja kun ei ollut tarvittu, niin pois vaan. Ennen meidän vaatehuoneen ovelta sai kurkotella takaseinällä olevaan vaaterekkiin, josko sieltä saisi jotakin napattua, mutta nyt sinne mahtuisi vaikka akvaariollinen kaloja!
Joka paikkaan tuli niin paljon lisää tilaa ja jotenkin koko mieli keveni, kun näki sen hävitettävän tavaramäärän. Kovin pienessä ajassa kaikkea rojua tuntuukin kerääntyvän, joten katsellaan puolen vuoden kuluttua, kuinka ahtaalla kaappitila taas on.

Me ei tehty mitään sen kummempia uuden vuoden lupauksia. Tarkoitus olisi vähentää herkkujen ja roskaruuan syömistä, mutta tässäkin tarkoituksessa toisena tavoitteena on rahan säästäminen. Itselläni ei tietenkään tässä vaiheessa ole tavoitteena mitään painonpudotusta, ollaanhan tässä vielä ainakin kuukausi, toivottavasti, raskaanakin ja imetyksen aikana ei tietysti sovi niinkään sen kummempia laihdutuskuureja aloittaa. Toiseksi monen kerran kokemuksella voin sanoa, että laihdutuskuurit eivät ole minulle se kaikista paras vaihtoehto, sillä siitä luisutaan äkkiä vaarallisille vesille. Mutta tavallista, edullista kotiruokaa olisi tarkoitus valmistaa ja syödä (lue: mies valmistaa, me muut syömme). 

Tänä vuonna on tulossa muutenkin suuria muutoksia ja suuria toiveitakin on ilmassa. Vauvan syntymä on näistä muutoksista ja odotuksista tietysti kärjessä. Lapsilla on vaihtumassa päiväkoti ja esikoinen aloittaa syksyllä eskarin. Yhtenä suurena haaveena on myös oman kodin osto. Sen kanssa emme pidä kiirettä tämän kaiken muun keskellä, mutta olisihan sellainen kiva löytää ennen esikoulun alkua, jos vaikka kotia ei löydy juuri tältä samalta alueelta. Emme kuitenkaan halua tehdä päätöksiä kiireessä ja tähän projektiin annamme aikaa niin paljon kuin tarvitsee. Vaikka ei sitä kieltää voi, kuinka paljon omakotikuume kasvaa asuntoja katsellessa, mutta katsotaan mitä kaikkea tällä vuodella on meille annettavaa!

MEIDÄN JOULU

Meidän joulu alkoi aika perinteisellä tyylillä. Tai ei tämä meille kovin perinteistä ollut siinä mielessä, että minä olin aamulla hellan ääressä. Olin luvannut keittää riisipuuroa, vaikka tähänastiset kokemukset eivät ole olleet kovin kehuttavia. Edellisestä riisipuuron keitostakin oli kulunut jo pari vuotta ja silloinkin jouduin jynssäämään viiden sentin pohjaan palanutta maitoriisimössöä useamman hetken.

Mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni, riisipuuro ei kärähtänyt yhtään! Toki myös keitin sen ensimmäistä kertaa vesihauteessa.. Maku pohjaan palaneessa ja onnistuneessa riisipuurossa eroaa varmaankin jonkin verran, sillä ensimmäistä kertaa puuro loppui liian aikaisin ja lapset olisivat toivoneet sitä enemmän, tästä siis opittiin jotakin tulevia vuosia varten.

Puuron jälkeen meillä oli ohjelmassa joulusauna. Joka meillä tarkoitti suurinpiirtein sitä, että saunatrippien jälkeen alkoi valitus, kuinka kuuma saunassa on ja voidaanko jo lähteä pois. Niimpä siis joulusauna kaikessa rentoudessaan oli melko nopeasti taputeltu. Saunan jälkeen vaihdettiin joulukuteet päälle ja suunnattiin hautausmaalle viemään kynttilöitä. Muutamasta lämpöasteesta huolimatta ilma tuntui viileältä, joten kynttilöiden jälkeen kiirehdimme äitini luo, jouluruokia notkuvien pöytien ääreen.

Kahden täyden lautasellisen jälkeen ei vatsassa tuntunut vajaa pari kiloisen vauvan lisäksi olevan ihan kauheasti tilaa ja hengittäminenkin tuntui olevan kovin vaivalloista. Pienen tauon jälkeen sain kuitenkin väkisin ahdettua vielä kupillisen kahvia ja jälkiruokaa, jonka jälkeen ehdimme hetkeksi sohvalle odottelemaan joulupukkia.

Lasten jännitys oli käsinkosketeltavaa, varsinkin ruokailun jälkeen heillä taisi olla olo, että kohta sen pukin on tultava. Nuorempi ehti kysymään noin kolmen minuutin välein, koska pukki oikein tulee. Ja kyllähän se sieltä loppuviimein tuli.

Pukki jakoi säkillisen lahjoja lasten kanssa ja loput jaoimme pukin lähdettyä. Ja vaikka kuinka kovasti pukkia odoteltiin tänäkin vuonna, ei sen syliin uskallettu mennä. Porukan rohkein oli siskoni kolmekuinen poika, joka ei pukin sylissä äännähtänytkään. 

Heti kun paketit oli jaettu, niitä alettiin repimään auki kauhealla vimmalla. Jokainen lapsiperheessä joulua viettänyt on saanut nähdä sen, kuinka sen jumalattoman kokoisen paketin saa ihan oikeasti auki sadasosa sekunnissa. Näin siis meilläkin. Paketteja oli isot kasat ja hetkessä ne oli kaikki saatu avattua. Vaikka mitä tavaraa ja vaatetta tuli taas kaapit täyteen. Oli luistinta, nahkahanskaa ja dinosaurusta. Tämän vuoden ykköslahjoiksi valikoitui radio-ohjattava auto ja kasattava legofrozenlinna, jonka parissa menikin pari tuntia joulupäivästä, kunnes sillä pääsi oikeasti leikkimään ja minä kun luulin sitä maksimissaan tunnin hommaksi. Mutta olihan se ihan mukavaa puuhaa, kun oli niin selkeät ohjeet. Katsotaan kuinka kauan rakennelmat pysyvät kasassa, ihan joka viikko ei niitä aleta alusta asti väsäämään.

Kaikkiaan ihana ja rentouttava joulu lähimmäisten kanssa. Kolme päivää vatsalaukku ähkyssä onkin hyvä alkaa suunnittelemaan terveellistä uutta ensi vuotta.

SUUNNITELTU YLLÄTYSRASKAUS

”Näkyykö tässä sun mielestä jotakin? Mä en kyllä oikeen tiä, täytyy varmaan hakee vielä uusi.” Tai uusia. Tulihan niitä testejä taas muutama tehtyä, ennen kun sen uskoi todeksi. Ensimmäiset  olivat hyvin haaleita ja kun sitten päätimme hakea testin, joka selkeästi ilmoittaa joko yes tai no, niin ruudulle ilmestyi KYSYMYSMERKKI??!!! Kuinka ollakaan, olin valinnut hyllystä vanhentuneen testin. Ja taas odoteltiin useampi tunti seuraavaa pissahätää. 

Juhannukseen aikaa kolme päivää. Kaikki mun edulliset limusidukat ja viinit ostettuna. Viimeinen testi näyttää jo selkeää plus-merkkiä, niin että tyhmempikin tajuaa. Aaai siis voiko seksiä harrastamalla tulla raskaaksi?

Ajattelin aina, että kaksi lasta on kiva, mutta kyllä kolmaskin vielä menisi. Eron jälkeen ei kuitenkaan lapsiasiat edes käyneet mielessä. Jossakin vaiheessa uutta parisuhdetta kuitenkin utelin, haluaisiko hän joskus omia lapsia. ”En tiedä, ehkä yhden joskus”, oli ensimmäinen vastaus. Siinä vaiheessa pienenpieni vauvankaipuu nosti jo päätään.

Viime vuonna tuskailin gynekologisten ongelmien kanssa. Olin kahteen kertaan sairaalassa useamman yön, kohtutulehduksen vuoksi. Ensimmäisellä kerralla poistettiin samalla kierukka, enkä uskaltanut sitä laitattaa uudelleen. Tästä huolimatta tulehdus tuli loppukesästä toistamiseen. Aloitin minipillerit, jotka eivät sopineet mulle ollenkaan, tämän jälkeen vaihdoin e-pillereihin, jotka eivät sopineet myöskään. Kävin yksityisellä lääkärillä ja huomattiin, että kappas, edellinen lääkäri oli määrännyt minua syömään pillereitä ihan miten sattui ja väärän mittaisilla tauoilla. Uusi yritys ja katsellaan sitten muutaman kuukauden päästä.

Mutta muutaman kuukauden päästä sama meno jatkui ja heikko mielenterveyteni oli taas todellakin lujilla. Olimme puhuneet muistakin ehkäisymahdollisuuksista, vaikken ollut kovin innostunut mistään niistä. Loppukeväästä mittani tuli kuitenkin täyteen ja uhosin, että mikä tahansa muu käy, mutta nämä pillerit vedän vaikka vessanpytystä alas.

Sovimme, että lopetan pillerit. Ei ruveta vielä vauvaa yrittämään, mutta tulkoon, jos tulee. Tässä vaiheessa päästin suustani jotakin, josta kuulen edelleen jatkuvasti, mutta oikeasti uskoin siihen itse. ”En mä varmaan enää edes tuu raskaaksi, ainakaan kovin helposti, kun ollut niitä tulehduksiakin ja joku hormonaalinen ehkäisykin ollut tässä pitkän aikaa..” Juu näinpä! Lopetin pillerit 20. toukokuuta ja siitä tasan neljä viikkoa eteenpäin tein ensimmäisen haaleita viivoja näyttävän testin. Sillä lailla niitä lapsia sitten ilmeisesti tulee.

Itselleni tämä onkin siis kolmas, mutta miehelle ensimmäinen. En oikeasti odottanut, että tämä kävisi näin äkkiä, mutta eniten pelkäsin, miten mies ottaa tämän ”vuodessa isäpuoleksi, avopuolisoksi ja isäksi”-tilanteen. Mutta hyvin. En ole kertaakaan havainnut kovin suuria pelkotiloja tulevan suhteen, pientä jännitystä, mutta kyllä mua itseäkin jännittää, vaikka tuttuja juttuja nämä onkin.

Mutta tulipahan testattua, että aina ei tarvi edes yrittää, niin sekin saattaa riittää. Ja ne juhannusjuomat, ne meni parempiin suihin samaan aikaan, kun itse litkin alkoholitonta Breezeriä valepulloista, jottei tarvitsisi heti kaikille kertoa. Ja meni läpi!

Tinderistä osa-aikaiskäksi

Ah, Tinder. Tuo aikuisten leikkikenttäsovellus, jossa naaman ja sijainnin perustella valitaan, kenen kanssa voisi käydä pikaisesti kahvilla ja sen jälkeen tuuppasta vieläkin pikaisemmin. Sovellus, jossa voit lähettää estoitta kikkelikuvia ja sen jälkeen liueta paikalta. Tai näin minä luulin ja heti meni puihin, kun ei koko sovelluksessa ollut mahdollisuutta kuvien lähettämiseen.

Olin reilu puoli vuotta ollut sinkkuna ja kuullut tästä huikeasta sovelluksesta useaan kertaan. Siis joku on kuulemma oikeasti löytänyt sieltä elämänsä rakkauden! Mietin vain, että enhän mä siinä mitään häviäkkään.

Sovellus oli oikeastaan aika helppo käyttää, vaikka kyllähän mä siinäkin osasin silti mokailla. ”Oho väärään suuntaan meni, apua taas, voi saatana.” Ja sitten niitä matcheja sai jälkikäteen poistella, että hupsista vaan.

Pari kertaa olin jo sopimassa treffejäkin, mutta en mä sitten koskaan niitä loppuun asti vienytkään, aina tuli joku meno tai sitten mä kehittelin jonkun menon. Yhden kerran sitten kuitenkin treffasinkin jonkun ja siitäkin saa oikeastaan kiittää mun yhtä parasta ystävää ja serkkua. Mä nimittäin jo yhden kerran swaippasin vasempaan (=tämä on siis se hylkäysvaihtoehto, tiedoksi tietämättömille) erään henkilön, jolla tällä hetkellä on aika suuri rooli mun elämässä. En siksi, ettei hän olisi ollut kiinnostava, vaan siksi, että tiesin hänet entuudestaan. En tuntenut mitenkään, mutta tiesin. 

Serkkuni sanoi, että jos se vielä tulee vastaan, niin sitten toiseen suuntaan! Se ei ollut ehdotus, se oli käsky. Monta kertaa mulle muutenkin tuli jotakin yllätysmatcheja, joita en mielestäni ollut edes nähnyt, mutta hetken päästä muistinkin istuneeni terassilla serkkuni kanssa, hänellä mun puhelin kourassa ”voii tää on söpö, tykätään tästä, tästä ei, tästä ei ja joo tästäkin!” 

Ja sitten se tuli vastaan uudelleen. Ja mä pyyhkäisin oikealle. Jonkin ajan kuluttua mun puhelin piippasi uudesta parista ja seuraavaksi mä löysinkin itseni keskustelemasta kauhuelokuvista ja naperokarkeista.

Tämä toinen osapuoli ei aluksi tiennyt kenen kanssa jutteli, tai niin se edelleen väittää. Pian asia kuitenkin valkeni hänellekin, mutta se oikeastaan vain huvitti.

Tähän väliin sellainen, että mä olen ihan mielettömän läheinen mun sukulaisten kanssa. Meillä on kaikenmaailman yhteiset whatsapp-ryhmät ja me tavataan säännöllisesti porukalla, milloin synttäreillä, milloin äitienpäivänä tai tapaninpäivänä.

Ja asia, joka mut yhdisti tähän uuteen tindertuttavuuteen, oli mun eno. Eno, joka sattui olemaan tämän tuttavuuden pomo. Lisäksi tähän samaan soppaan liittyi tämä edellämainittu serkku, tindertuttavuuteni työkaveri. 

Mä ehdin jo ajattelemaan, että jos tämä juttu menee puihin, niin mä en enää ikinä kehtaa näyttää naamaani niiden työpaikalla. Harmitti kyllä vähän, että se työpaikka, on se sama paikka, jossa me joka äitien- ja isänpäivä käydään porukalla syömässä.

Me juteltiin viikko aika aktiivisesti ja yhtenä nättinä kesäiltana löydettiin toisemme samasta porukasta juhlimasta. Ja no, siitä asiat lähtikin aika, tai siis tosi nopeasti etenemään. Me vietettiin aikaa yhdessä oikeastaan aina, kun lapset olivat isällään ja kumpikaan meistä ei ollut töissä.

Hän tiesi alusta alkaen, että mulla on lapsia ja se oli koko ajan ok. Olin jo aikasemmin miettinyt, että jos joskus ryhdyn parisuhteeseen tai edes johonkin, mikä saattaa siihen johtaa, niin lapset tavataan vasta, kun ehdotus tulee toiselta osapuolelta itseltään. En ala hoputtamaan, mutta tottakai se on selvä, että jos aikoo mun kanssa enemmän viettää aikaansa, niin se tarkoittaa juuri sitä, että meitä tulee tässä paketissa kolme.

Keskustelu aiheesta tulikin esille aika nopeasti, mutta ei tosiaan mun suustani. Ja olinhan mä sitä tietysti miettinyt, mutta koska se tuli hänen suustaan, tunsin minäkin oloni varmemmaksi. Tästä on pakko tulla jotakin. Tinderitkin lähti alta aikayksikön.

Ihan ensimmäisistä yhteisistä päivistä lähtien mulla oli tosi hyvä ja varma olo. Ja mulla oli hauskaa! En muista, koska olisin nauranut niin paljon. Ja mä nauran aina vaan, joka päivä. Joka päivä hän saa mut kikattamaan kuin pikkutytön. Mietin vaan, että missä tää oli ollut mun koko elämän ajan. No lähinnä ilmeisesti Keravalla, kun sieltä on kotoisin. 

Siispä hyvin pian hän saapui meille istumaan iltaa, lasten läsnäollessa. Minun silloin 2- ja 3-vuotiaat toki luulivat tätä mun työkaveriksi, vaikka yritin kertoa, että tää on ihan toinen kaveri. Silloin he olivat usein vähän ujoja, varsinkin miespuolisten henkilöiden seurassa, siksi vähän yllätyinkin, kuinka hyvin he ottivat vastaan tämän uuden tuttavuuden. Illassa oli pientä esityksen makua ja kerroinkin, etteivät he yleensä näin villejä ole. Eli vähän ehkä valehtelinkin, aikamoisia koheltajia olivat oikeastikin ja ovat vieläkin. Mutta tämä tuli selväksi hyvin pian muutenkin. 

Me muutettiin neljä kuukautta sen jälkeen saman katon alle. Mun ja lasten koti, jossa oltiin vuokralla, meni myyntiin. Lisäksi me aikalailla asuttiin yhdessä sen jälkeen, kun lapsetkin oli esitelty. Mikä sattuma, että asuttiin melkeinpä vielä naapureina, joka vähän helpotti kahden asunnon välillä ravaamista.

Yhteenmuutto vaikutti tietysti paljon rahallisiin asioihin. Multa lähti asumistuet ja lasten päiväkotimaksut nousivat. Kaikessa tässä kuitenkin parasta oli, että mun ei ikinä tarvinnut ottaa asioita puheeksi. Mieheni tiesi itse, että mun avopuolisona, hänen tulonsa vaikuttivat tottakai meihin ja luonnollisesti hänkin osallistuisi näihin menoihin, joita hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut miettiäkkään. Alkuvuodesta hän lupasi hoitaa lapsia kotona niinä päivinä, kun ei itse olisi töissä, näin saisimme hoitomaksujakin pienemmäksi.

Ja siis ihan totta, tää mies löytyi Tinderistä! Ja se tekee musta yhden ihmisen lisää, joka on löytänyt elämänsä rakkauden sieltä!