Ihan uudenlainen arki

Meidän perheessä on alkanut ihan uudenlainen arki. Tilanne oli vielä muutama kuukausi sitten aivan toisenlainen. Olin jo tottunut olemaan kotona, ehkä vähän jämähtänytkin sinne. Lasten mennessä isälleen ja miehen mennessä viikonloppuna töihin, mun oli hirveän hankala lähteä mihinkään, tekemään mitään. Kotona oli turvallista. Missä tahansa saattaisi törmätä ihmiseen, joka ei ole tietoinen meidän menetyksestä. Kotona ei tarvitsisi vastailla kysymyksiin. Kotiin jäämisellä oli kuitenkin myös varjopuoli. Yksin oli helppo käpertyä ikäviin muistoihin, velloa pahanolontunteessa. Oli helppo kieltäytyä menoista, kun takana oli painava syy.

Yksi kampaamokäynti heinä-elokuun vaihteessa käänsi kuitenkin kelkan täysin. Aloin miettimään, voisiko tästä kuitenkin olla matka ylöspäin? Voisiko elämässä kuitenkin olla vielä jotakin muuta, kuin kotona suruviittaan pukeutuminen? Sain yhtäkkiä ihan hirveästi voimaa alkaa miettiä tulevaa. Innostus ja pieni jännitys alkoivat hiipiä mieleeni. Ja hetken kuluttua löysin itseni kirjanpitäjän luota aktivoimasta vanhaa toiminimeäni. Ja vain kuukausi myöhemmin aloitin työt yrittäjänä vanhan ystäväni liikkeessä.

Kaikki tapahtui ihan hurjalla vauhdilla. Mutta yhtäkkiä tunsin nauttivani taas ajatuksesta mennä töihin, palata arkeen. Kesäkuussa tunsin vielä suurta ahdistusta miettiessäni työhönpaluuta, lasten päiväkotia, harrastuksia, kaikkea, mihin jollakin tapaa liittyi kotoa poistuminen tai kaikenlainen menojen ja aikojen suunnitteleminen. Tällä hetkellä saan itse suunnitella omat työvuoroni, joka mahdollistaa myös ajan perheen kanssa, harrastuksiin ja vanhempainiltoihin osallistumisen. Kun lapset menevät jokatoinen viikonloppu isälleen ja mies menee töihin, voin minäkin työskennellä liikkeessä myöhään, eikä mun tarvitse tulla sohvannurkkaan möhkimään.

Lisäksi työnteko tuntuu tällä hetkellä palkitsevammalta kuin koskaan ennen. Ehkä sen olon tuo vapaus tehdä töitä silloin kun itse haluaa, ehkä siihen vaikuttaa myös työympäristö. Vanha työpaikkani oli kauppakeskuksessa, talvisin oli pimeää kun aloitti työt ja töiden loppuessa, oli taas pimeää. Nyt meillä on valoisat tilat ja isot ikkunat kadulle. Työporukalla on myös suuri merkitys, tunsin heti olevani hyvin tervetullut työpaikalle. Porukkamme tuntuu rennolta ja avoimelta, enkä epäile, ettenkö voisi jakaa ilojani ja surujani heidän kanssaan. Vaikka ensimmäisen työviikkoni jälkeen olin melko puhki, pitkä sairasloma tuntui jaloissa ja selässä, päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin jonkinsortin onnellisuus. Olin löytänyt jälleen sisältöä elämään.

IRTISANOIN ITSENI VAKITUISESTA TYÖSUHTEESTA

Meillä on edessä hyvin erilainen syksy, jollaista ei kukaan meistä osannut vielä muutama viikko sitten edes odottaa. Reilu pari viikkoa sitten kävin entisen työkaverini penkissä värjäyttämässä tukkaani, ensi kertaa sitten yli vuoteen. En silloin osannut edes aavistaa, että hetken kuluttua tekisin siellä samaisessa paikassa itse töitä. Olen viime aikoina alkanut henkisesti valmistautumaan työelämään paluuseen. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kytenyt jotakin. Ajatus siitä, mitä sitä elämässään haluaisi tehdä. Punnitsin eri vaihtoehtoja. Kokonaan alan vaihtokin kävi mielessä. Se tyssäsi kuitenkin hyvin nopeasti, mitä muuta sitä muka kiinnostaisi tehdä, kun väkertää hiuksia? Ei niin mitään. Välillä yritin miettiä eri aloja pelkästään palkan kautta. Kai sitä nyt hyvän rahan eteen tekisi melkein mitä vain. Mietin ahtaajaksi ryhtymistä, vaikka todellisuudessa en edes tiennyt, mitä sellainen henkilö tekee. 

Viimeiset viikot ja varsinkin viimepäivät olen kerännyt rohkeutta. Päätösten tekeminen ylipäätään on mulle hirveän rankkaa. Tarvitsen ihan hirveästi tsemppaamista ja rohkaisua, jotta pääsen siihen pisteeseen, että olen valmis tekemään päätöksen. Vielä 26-vuotiaana en osaa vastata miehelleni, kun hän yhtäkkiä kysyy kaupan kylmähyllyllä, ”syödäänkö kanaa vai jauhelihaa?” ”Öööö emmä tiedä, päätä sä.” ”Ei kun sano nyt vaan, kumpaa sun tekee mieli.” Ja mun päässä alkaa käymään kauhea sota, 

”mmm kanaa vai jauhelihaa, en pysty päättämään. Kumpaa tekee mieli, molempia, mutta ei kumpaakaan. Tulipas puskista tuo kysymys. Ei nyt ei kyllä pysty. Kanaa. Ei kun ei sittenkään. Emmä vaan tiedä!!”

Ja sitten mun miehellä palaa käpy, kun nainen ei osaa vastata noin helppoon ja hölmöön kysymykseen, vaan menee ihan lukkoon asiasta, jonka lapsikin pystyisi päättämään muutamassa sekunnissa. Ja sitten kärryissä on paketti jauhelihaa. Ja sitten syödään jauhelihaa, vaikka mä olisin kyllä ehkä halunnut kanaa..

Mutta takaisin asiaan. Pohdiskelin, keskustelin ja laskeskelin. Työpaikaltani on viime kuukausina lähtenyt porukkaa. Osa vaihtanut kokonaan alaa, osa jatkanut alalla, mutta halunnut ottaa uuden askeleen työrintamalla. Tässä on mun tilaisuus! Jos en lähde nyt, en varmaan lähde koskaan. Meiltäkin on porukka lähtenyt aina pieninä porukoina, kun yksi lähtee, on parin muunkin helppo lähteä siinä samassa rytäkässä. Ja mitä mä edellisessäkin tekstissä pohdin, elämässä ei vain pääse eteenpäin, jos ei uskalla edes kokeilla uusia juttuja. Niinpä mä tein sen päätöksen, monen tyypin tsemppaamisen ja perseelle potkimisen avustuksella, mutta tein kuitenkin ja irtisanoin itseni! Ja nyt mä pääsen työskentelemään vanhan ystävän kanssa, jonka kanssa työskentely oli aina vähintäänkin ihan superhauskaa! Mä luotan omaan osaamiseeni ja uskon ja toivon, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ja jos ei, niin sitten keksitään jotakin muuta. Mutta yritetään nyt ainakin!

Koska olen valmis palaamaan töihin?

Olen nähnyt unia töihin paluusta. Ne ovat olleet ihan hyviä unia, ei mitenkään ahdistavia. En ole silti vielä valmis. Mietin usein, koska sitten on oikea aika palata työmaalle. Äitiyslomani, jota sain kuitenkin vähän aikaa viettää, tulee päätökseen tämän kuun lopulla. Heti helmikuussa aavistin, etten vielä kesän korvilla olisi valmis palaamaan. Lääkäri arvioi toukokuun puolenvälin jälkeen asiaa, mutta toistaiseksi olen jäämässä vielä sairaslomalle.

Itse työ on minulle mielekästä, on lähes aina ollut. Suurimpana pelkona minulla edelleen on asiakkaiden kohtaaminen. Varsinkin vanhojen, mutta myös uusien asiakkaiden. En vain koe olevani vielä valmis kohtaamaan kaikkia niitä kysymyksiä, joita varmasti on edessä. Ihmiset reagoivat varmasti eri tavalla. Joku saattaa vältellä edes tapahtuneesta keskustelua ja toinen haluaisi varmasti kysyä vointiani. Joku ei varmastikaan edes tiedä ja sitten ollaan sen asian edessä, että joudun kertomaan asian laidan. En pysty käsittelemään vielä ihmisten hämmennystä. Enkä osaa pukea asioita sanoiksi, vaan ne takertuvat kurkkuuni. Viimeksi tänään juoksin kaupassa erästä vanhaa tuttua karkuun, sillä olin varma, ettei hän tiedä mitä on tapahtunut. 

Yritän viikoittain terapiassani keskustella aiheesta ilman, että silmäkulmat kostuvat. Toki työntekijä alkaa olemaan sen verran tuttu ja keskustelunaihe sama, että hänen kanssaan se on jo helpompaa, eikä millään tavalla verrattavissa asiakaskohtaamisiin. 

Työhön palaamista vaikeuttaa myös jaksamiseni. Joinakin päivinä pelkästään arkisista asioista selviäminen koettelee niin paljon, että iltapäivää kohden voimat ovat ihan lopussa. Jos ruuanlaitto, pyykinpesu, lasten viihdyttäminen ja pelkästään ajatusten ajatteleminen väsyttävät niin paljon, en voi ajatellakaan, että lisäisin siihen vielä kahdeksan tunnin työpäivän viitenä päivänä viikossa. Toivon kuitenkin, että joskus vielä pystyn palaamaan normaaliin elämään. Tahdon ajatella, että pääsen vielä joskus samaan normaaliin arkeen kiinni, kuin joskus olin. Että kykenisin käymään töissä, kuten kaikki muutkin ja jaksaisin silti pitää huolta kodista, lapsista ja parisuhteesta. Nyt kaikkeen ei ole vielä voimavaroja. Tärkeimpänä asiana pidän juuri nyt sitä, että kykenen pitämään kasassa kaiken tämän, joka jäljellä on. Pidän työstäni kovin, mutta sen aika ei ole vielä.

Työpaikkakiusattuna

Nykyisin monessa paikassa saa pelätä kiusatuksi tulemista. Jo pienet lapset oppivat kiusaamisen taidon varhain. Ala- ja yläasteella kiusaaminen voi olla jo hyvin raadollista. Kiusaamista esiintyy paljon vielä lukiossa ja ammattikoulussa, vaikka siellä luulisi lapsilla olevan jo järkeä päässä. Mutta entäpä työelämässä? Jos teinillä kuvittelisi olevan tarpeeksi järkeä olla kiusaamatta muita, niin entä aikuisella sitten? Kiusatuksi joutuu helposti poikkeavan ulkonäön, mielenkiinnon kohteen tai oikeastaan ihan mistä syystä vain, monesti mitään syytä ei edes tarvita. Tässä oma tarinani työpaikkakiusaamisesta, joka edelleen on arka aihe itselleni.

Valmistumisen jälkeen koitin siipiäni yrittäjänä, mutta se ei ottanut tuulta alleen, joten päätin jättää sen ennen kuin polttaisin näppini. En kerinnyt olemaan kauaa työttömänä kun löysin mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen. Silloiselle asuinkunnalleni oltiin avaamassa uutta liikettä, jonka konsepti oli minulle aivan uusi juttu. Yritys oli tuore, mutta herätti heti mielenkiintoni. Pääsin työhaastatteluun ja otin selvää liikeideasta. Haastattelusta minulle jäi hyvä maku ja sain paljon lisäinfoa. En uskonut pääseväni työhön, mutta se vaikutti niin hyvältä, että toivoin kovasti tulevani valituksi.

Ilokseni pääsinkin ja pääsin muiden valittujen kanssa koulutukseen. Tämän jälkeen olin entistä enemmän varma, että tämä olisi aivan huippu juttu! En malttanut odottaa työn alkua.

Heti alussa tulin toimeen työkavereideni kanssa, pomoni vaikutti mukavalta tyypiltä, liike hohti uutuuttaan ja puiteet olivat kunnossa. Pidin asiakkaistamme ja tein kaikkeni, että työnjälkeni oli siistiä. Joka aamu olin innoissani uudesta työpäivästä.

Pomoni työskenteli alussa meidän kanssamme ja kaikki tuntui olevan mallillaan, kunnes yhtäkkiä jokin muuttui.

Eräänä päivänä huomasin saavani jokaiseen kysymykseeni tai sanomiseeni vastaukseksi pomoltani pelkkää jaata ja ookoota. Ajattelin hänellä olevan vain huono päivä. Tämä kuitenkin jatkui, kunnes en saanut häneltä vastauksia enää ollenkaan, pelkästään mulkaisuja tai pään pois kääntämistä. Kaikki informaatio  alkoi tulla toisen työntekijän kautta tai iltamyöhään whatsappviesteillä, vaikka olisimme moneen kertaan päivän aikana nähneet.

Riemu repesi kun huomasin olevani raskaana ja ilmoitin siitä pomolleni. Tiesin ja hän taisi tietää myös, ettei voisi irtisanoa minua, mutta siitä alkoi minun savustamiseni ulos. Työssäni ei ollut moittimista, mutta tuntui, kuin tekisin koko ajan jotakin väärin. Kuulin toiselta työntekijältä, että pomoni kertoi minun sairaslomieni syitä muille työntekijöille tai jopa vääristeli todellisia syitä, jotka eivät muutenkaan kuuluneet millään tavalla muille.

Yritin tivata pomoltani, mikä oli hänen käytöksensä syy minua kohtaan, mutta joko en saanut vastauksia tai hän vetosi omiin henkilökohtaisiin asioihinsa, jotka stressasivat häntä itseään. Mutta miksi purkaa se minuun? Minä olin työntekijä ja hän minun pomoni, ei hänen henkilökohtaiset ongelmansa olisi saaneet vaikuttaa minuun.

Tunnelma liikkeessä hänen ollessa paikalla kanssani oli suoraan sanottuna jäätävä. Pelkäsin joka kerta ilmoittaa hänelle jos olin sairaana tai oli minulla mitä tahansa asiaa. Hänen välinpitämätön käytöksensä loukkasi minua suuresti. Hänen syyttelevät viestinsä minulle lähes keskiyöllä saivat minut voimaan pahoin. En enää halunnut mennä töihin, en uskaltanut. Huokaisin helpotuksesta kun sain vihdoin jäädä kotiin.

Pomoni teki minun rakastamastani työstä minulle painajaista. Minä todella pidin työstä liikkeessä. Itkin monet illat pelkästä ahdistuksesta, jota hän minulle aiheutti. En ikinä saanut vastausta hänen kylmään käytökseensä. Ja kyllä, olen edelleen hyvin katkera. Olisin halunnut jatkaa työtäni äitiysloman päätyttyä, mutta en mitenkään voinut. Meidän välinen luottamus oli kadonnut. Hän pakotti minut luopumaan siitä rakkaasta työstä, joka teki minut niin iloiseksi.

Jos asiat olisivat menneet toisin, voisin edelleen työskennellä kyseisessä paikassa ihanien työkavereiden kanssa ja olla joka aamu iloinen tulevasta työpäivästä. Vaan nyt minä asun toisella paikkakunnalla ja opiskelen uutta ammattia. Mielessäni on usein nykyinen ammattini, jossa edelleen haluaisin ehkä toimia, mutta kyseiseen konseptiin tuskin voin enää ikinä palata. Hän vei minulta uskon itseeni ja palasen minua itseäni.

Olen usein edelleen hyvin surullinen miettiessäni tätä tapahtumaa. Miksi kukaan voi tehdä toiselle näin? Minä tein työni kunnolla, enkä saanut mitään arvostusta. Pelkkää selän takana puhumista ja ilkeää käytöstä.

Aluksi syytin itseäni, ehkä minä todellakin tein jotakin väärin. Kunnes jälkeenpäin minun jäätyä pois, kuulin hänen jatkaneen samaa käytöstä toiselle työntekijälle, tajusin, etten minä tehnyt mitään väärää. On mielestäni surullista, ettei hän itse ole huomannut, kuinka on muita satuttanut, vaikka en tietenkään tiedä nykyistä tilannetta. Mutta koskaan en ole saanut minkäänlaista selitystä, enkä anteeksipyyntöä. Minulle tämä kertoo vain hänen kyvyttömyytensä toimia esimiehenä. Toivon, että hän on ymmärtänyt tekonsa ja osaa toimia paremmin, vaikka se ei enää minun asemaani parannakkaan. Ehkä hän joskus eksyy tähän kirjoitukseen ja viimeistään silloin tajuaa, kuinka pahasti hän on minua loukannut.

Lapset, teinit ja aikuiset, älkää sortuko kiusaamaan!

 Se loukkaa aina jotakuta.