Rahapuhetta: enemmän lapsia ja vähemmän rahaa vai vähemmän lapsia ja enemmän rahaa

Meillä alkuvuosi on ollut rahallisesti todella tiukka. Takana joulu, yhden lapsen sukulais- ja kaverisynttärit, puolivuotisvalokuvaus, sekä valokuvat, yllätysviidensadan euron sähkölasku, auton hajoaminen. Osa näistä tottakai ihan vapaavalintaisia menoja, joissa olisi voinutkin säästää. Mutta mulle esimerkiksi oli tärkeää, että vauvan kanssa käydään kuvauksessa, kuten muidenkin lasten kanssa on käyty. Nämä kuuluisat koronavuodet kokonaisuudessaan ollaan osittain menty kädestä suuhun-meiningillä. Mies on ollut useampaan kertaan lomautettuna, välillä kokonaan, välillä osittain. Työtunnit ovat vähentyneet huomattavasti. Asuntolaina on kuitenkin maksettava, eikä tästä syystä tietenkään ole mahdollisuutta ollut esimerkiksi asumistukeen. Itse aloitin yritystoiminnan kesken pandemian, ei ehkä fiksuimpaan aikaan yrittäjän näkökulmasta, mutta toisaalta katsoin, ettei silloin ollut muutakaan vaihtoehtoa. Tarvitsin todella jotakin uutta elämään, jotain johon saisi keskittyä silloisen menetyksen jälkeen. Eihän se mikään kultakaivos ollut. Ihmiset pelkäsivät, yrittivät vähentää turhia menoja, jolloin ne usein olivat muun muassa kampaamokäynnit. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin palata vanhaan työpaikkaan.

Olen usein sanonut, että meillä kotona riidellään hyvin vähän. Mutta silloin kuin aihetta kinasteluun on, se usein liittyy rahaan. Vaikka raha on ehkä yksi maailman turhimmista aiheista riitelylle. Tai ainakin omasta mielestäni. Rahaa tulee kummallekin kuukausittain sen verran kun tulee ja laskuja tulee sen verran kun niitä tulee. Se nyt vaan on fakta. Mitä sitä turhaan riitelemään. Toki rahan kuluttaminenhan se riidan syy on. Väitän, että me ollaan miehen kanssa molemmat vähän turhan hälläväliä rahankäyttäjiä, vaikka mies varmasti on sitä mieltä, että se olen enemmän minä. Enkä vastaan väitäkään, minä olen se pahempi meistä, mutta kuluttamisen kohteesta riippuen, ei mun mieskään ihan mikään kaikista säästelevin tyyppi ole. Ja täytyy myöntää, kun omaan rahankäyttöön on viime aikoina vähän perehtynyt, taitaa mulla jonkinlainen shoppailuaddiktio ollakin. Joskus saatan ostaa asioita, joita itselleni vain perustelen tarvitsevani tai lapset tarvitsevat, jotka kuitenkaan eivät ole täysin välttämättömiä. Toisinaan nettikauppojen ostoskorin täyttäminen käy terapiasta, vaikkei aina kassalle asti menisikään.

Ihanat kuvat Valokuvaus Nelly ♥

Mulle on aina ollut todella tärkeää suunnitella, kuinka me elämäämme eletään. Mitä kummatkin toivovat elämältä, mitkä ovat meidän haaveita. Mitä toiveita meillä on puolen vuoden sisällä, mitä viiden vuoden. Tiedän tarkalleen, että suunnitelmat eivät aina toteudu. Joskus elämä päättää vetää nyrkillä nokkaan ja vetäistä maton jalkojen alta ihan kokonaan. Ja siltikin, se yllättää mut aina vaan uudelleen ja uudelleen. Viime päivien rahakinastelujen myötä olen havahtunut taas miettimään niitä tulevaisuuden haaveita. Mullahan oli Nuutin syntymän jälkeen ajatus, että on saatava vielä yksi vauva. Siis välittömästi. Ja kukaan ei varmaankaan ylläty kun sanon, että hei lapset maksavat. Kyllä. Ja paljon. Talvihaalareita kolmet, kohta välikausivaatteita kolmet. Kaikkia kolmet. Vaatteet, ruuat, pyörät, harrastusmaksut, koulureput, synttärit, vesimaksut, puhelimet. Entä sitten neljät? 

Me ostettiin vajaa pari vuotta sitten ensimmäinen yhteinen koti. Remontoitiin enemmän oman näköiseksi, rahallisesti ei kuitenkaan ollut mahdollista tehdä ihan kaikkea. Tämä on ihana koti. Päätös tehtiin kuitenkin aika pikaisesti. En sano, että se oli huono päätös, mutta tosiaan, se tehtiin nopeasti. Olin viimeisilläni raskaana ja halu omaan taloon oli suuri. Tuli vähän hätäkin. Kunnes ei enää ollut ja oli vain aikaa. Nyt kuitenkin mietin, onko tämä sittenkin vähän liian pieni. Olisiko pienellä odottamisella löytynyt vielä parempi. Muutoksilla tästä saisi ihan täydellisen, mutta muutokset, ne vaativat paljon rahaa. Sitä vaatisi neljäs lapsikin. Olen mielessäni miettinyt niitä meidän haaveita. Mikä on tärkeintä? Tai entä järkevintä? Pitäisikö haaveet uudesta vauvasta siirtää myöhemmälle? En toisaalta ole koskaan haaveillut suurperheestä. Miksi sitten tarvisi saada vielä yksi vauva. Odotanko kuitenkin yhä uutta tyttövauvaa, uutta menetettyä Ainoa. Entä jos seuraavakin olisi poika tai jos se olisikin tyttö, niin se ei kuitenkaan olisi Aino. Haluaisinko jälleen uuden vauvan? Tai jos siirrämme vauvahaaveita myöhemmälle, mutta en tulisikaan enää raskaaksi ja riskit kaikkeen muuhunkin kasvavat samalla kun itselle tulee ikää. Olisiko meillä kuitenkin varaa säästää isompaan remonttiin tai jopa uuteen taloon kolmen lapsen kanssa? 

Vielä hetki sitten olin rakentanut mielessäni täydellisen suunnitelman. Palaisin äitiyslomalta töihin, hetken päästä, siis hyvin pienen hetken päästä jäisin uudelleen äitiyslomalle. Sen raskauden aikana miettisin, kuinka tämä olisi viimeinen raskauteni. Synnytyksessä miettisin, kuinka nyt viimeistä kertaa saan vastasyntyneen syliini ja tästä viimeisestä imetyksestä nautin täysin rinnoin. Tämän jälkeen jatkaisin töitä, ehkä opiskelisin mahdollisesti ja me vaan jatkettaisiin sitä kädestä suuhun elämistä, koska sellaista se nyt vain olisi elättää neljää lasta kun molemmat vanhemmat ovat ei-niin-hyvä-palkkaisessa työssä. Riideltäsiin välillä rahasta kun pitäisi jostakin rahoista rakentaa kunnon terassi ja vakuutusmaksut kahteen autoon ovat niin pirun kalliita.

Kunnes sitten heräsin ajatukseen, tarvitseeko elämän olla sellaista? Voisiko se olla erilaista, mutta mitä se silloin vaatisi? Mistä tarvisi luopua?

Annoinko menneisyydelle liikaa valtaa?

Useamman viikon kestäneen hyvän jakson jälkeen olin saanut ajan psykiatrian ylilääkärille. Tällä käynnillä oli tarkoitus kartoittaa hieman hoidontarvetta ja sitä, mihin asioihin olisi tärkeää paneutua paremmin. Kesäkuun,  hieman huonomman jakson jälkeen silloinen terapeuttini oli huolissaan, mihin suuntaan vointini lähtisi, kun hän jäisi neljäksi viikoksi kesälomalle. Tästä syystä siis päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että jatkan muualla, jotta en jäisi yksin olojeni kanssa. Tuolloin kesän korvilla olin ottanut suureksi murheekseni oikeastaan kaiken, mitä olin koskaan kokenut. Yksinäisyyksissäni kelailin mielessäni kaikkia niitä ikäviä tunteita ja asioita, jotka alkoivat ehkä noin 13-vuotta täytettyäni.

Ylilääkärin tapaamisella, takana oli jo muutama tasaisempi viikko. En ollut enää edes itse kovin huolissani itsestäni, vaikka lääkärin saamat esitiedot ehkä viestittivät muuta. Suurimpana murheena lääkärillä tuntui olevan syömishäiriötaustani ja tottakai, se tulisi ottaa vakavasti. Kuka sitä koskaan tietää, milloin asiat sen suhteen lähtisivät taas lapasesta. Se on aina ollut pakokeinoni, enkä usko, että se koskaan täysin poistuukaan. Siitä joko pääsee eroon kokonaan, tai se roikkuu koko loppuelämän jollakin tavalla mukana. Omalla kohdallani veikkaan jälkimmäistä. Noin kahdentoista vuoden ajan epänormaali syömiskäyttäytyminen on aina välillä nostanut päätään. Eikä sen tarvitse olla iso asia, joka saa synkät ajatukset pintaan. Erimielisyydet kenen tahansa kanssa tai ihan vaan huono päivä katsoa peiliin. Kyllä minä saan vaikka mistä revittyä sen ajatuksen, että tänään ei kannata syödä. 

Kun taas tänään mietin ajatuksiani, mitä ne olivat vielä vähän yli kuukausi sitten, ajattelen, että ehkä annoin taas hetkellisen pahanmielen viedä minut hieman liian syvälle. Kuinka helppoa se onkaan, saada itselle vielä ihan pikkuriikkisen verran pahempi olo, palaamalla menneeseen. Mutta ihmismieli on erikoinen. Tai ainakin minun mieli. Minun mieleni haluaa vaipua vielä hieman syvemmälle, kunnes se on jo melkein uppoamassa. 

Päädyimme arviointikäynteihin. Ensimmäisen käynnin jälkeen oloni oli hyvä. Huomasin useamman kerran hymyilleeni sillä käynnillä, suurimmaksi osaksi siksi, että tajusin itseäni kuunnellessa, ettei elämäni kuulostanutkaan ihan täysin surkealta. Siinä missä mä olin ahdistuksissani jo kuvitellut kärsiväni jonkinnäköisestä persoonallisuushäiriöstä, hoitaja saikin mut melko vakuuttuneeksi, että taidankin olla vain hieman erityisherkkä. Mua melkein nauratti mun oma diagnoosi. Verrattuna muutamaan kuukauteen takaperin, mulla olikin yhtäkkiä tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, jotka olin lisäksi päättänyt toteuttaa. Ehkä mä en edes tarvitsisi mitään vuosien kestävää hoitosuhdetta, mutta senhän vain aika näyttäisi. Mutta ensimmäisenä, mun kai pitäisi päästää menneisyyden haamuista irti, edes suurimmaksi osaksi.

IRTISANOIN ITSENI VAKITUISESTA TYÖSUHTEESTA

Meillä on edessä hyvin erilainen syksy, jollaista ei kukaan meistä osannut vielä muutama viikko sitten edes odottaa. Reilu pari viikkoa sitten kävin entisen työkaverini penkissä värjäyttämässä tukkaani, ensi kertaa sitten yli vuoteen. En silloin osannut edes aavistaa, että hetken kuluttua tekisin siellä samaisessa paikassa itse töitä. Olen viime aikoina alkanut henkisesti valmistautumaan työelämään paluuseen. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kytenyt jotakin. Ajatus siitä, mitä sitä elämässään haluaisi tehdä. Punnitsin eri vaihtoehtoja. Kokonaan alan vaihtokin kävi mielessä. Se tyssäsi kuitenkin hyvin nopeasti, mitä muuta sitä muka kiinnostaisi tehdä, kun väkertää hiuksia? Ei niin mitään. Välillä yritin miettiä eri aloja pelkästään palkan kautta. Kai sitä nyt hyvän rahan eteen tekisi melkein mitä vain. Mietin ahtaajaksi ryhtymistä, vaikka todellisuudessa en edes tiennyt, mitä sellainen henkilö tekee. 

Viimeiset viikot ja varsinkin viimepäivät olen kerännyt rohkeutta. Päätösten tekeminen ylipäätään on mulle hirveän rankkaa. Tarvitsen ihan hirveästi tsemppaamista ja rohkaisua, jotta pääsen siihen pisteeseen, että olen valmis tekemään päätöksen. Vielä 26-vuotiaana en osaa vastata miehelleni, kun hän yhtäkkiä kysyy kaupan kylmähyllyllä, ”syödäänkö kanaa vai jauhelihaa?” ”Öööö emmä tiedä, päätä sä.” ”Ei kun sano nyt vaan, kumpaa sun tekee mieli.” Ja mun päässä alkaa käymään kauhea sota, 

”mmm kanaa vai jauhelihaa, en pysty päättämään. Kumpaa tekee mieli, molempia, mutta ei kumpaakaan. Tulipas puskista tuo kysymys. Ei nyt ei kyllä pysty. Kanaa. Ei kun ei sittenkään. Emmä vaan tiedä!!”

Ja sitten mun miehellä palaa käpy, kun nainen ei osaa vastata noin helppoon ja hölmöön kysymykseen, vaan menee ihan lukkoon asiasta, jonka lapsikin pystyisi päättämään muutamassa sekunnissa. Ja sitten kärryissä on paketti jauhelihaa. Ja sitten syödään jauhelihaa, vaikka mä olisin kyllä ehkä halunnut kanaa..

Mutta takaisin asiaan. Pohdiskelin, keskustelin ja laskeskelin. Työpaikaltani on viime kuukausina lähtenyt porukkaa. Osa vaihtanut kokonaan alaa, osa jatkanut alalla, mutta halunnut ottaa uuden askeleen työrintamalla. Tässä on mun tilaisuus! Jos en lähde nyt, en varmaan lähde koskaan. Meiltäkin on porukka lähtenyt aina pieninä porukoina, kun yksi lähtee, on parin muunkin helppo lähteä siinä samassa rytäkässä. Ja mitä mä edellisessäkin tekstissä pohdin, elämässä ei vain pääse eteenpäin, jos ei uskalla edes kokeilla uusia juttuja. Niinpä mä tein sen päätöksen, monen tyypin tsemppaamisen ja perseelle potkimisen avustuksella, mutta tein kuitenkin ja irtisanoin itseni! Ja nyt mä pääsen työskentelemään vanhan ystävän kanssa, jonka kanssa työskentely oli aina vähintäänkin ihan superhauskaa! Mä luotan omaan osaamiseeni ja uskon ja toivon, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ja jos ei, niin sitten keksitään jotakin muuta. Mutta yritetään nyt ainakin!

VIHDOIN VALOA TUNNELIN PÄÄSSÄ

Viimeinen puolivuotta on ollut rankkaa ja opettavaista aikaa. Löysin itsestäni uusia asioita, tunsin tunteita, joita en tiennyt olevan olemassa ja kaivelin vanhoja tunteita, jotka luulin jo haudanneeni. Sain tuntea, kuinka nopeasti voi mielettömän suuri onni, vaihtua pohjattomaan suruun. Niin pohjattomaan, että sitä hetkellisesti luulee uppoavansa lopullisesti. Niin tuskalliseen, että alkaa jo uskoa, ettei tästä ole poispääsyä. En helmikuussa, en huhtikuussa, enkä vielä edes kesäkuussa uskonut kirjoittavani tätä tekstiä, jota nyt kirjoitan. Ensimmäiset kuukaudet olivat musertavia, sen jälkeiset kuukaudet vaihtelivat raadollisesta tuskasta, jonkinlaiseen siedettävään oloon. Kesäkuussa tipahdin kolmeksi viikoksi taas syvempään kuoppaan, jonka jälkeen alkoi hetken, hieman tasaisempi ajanjakso.

Juhannuksen aikoihin kirjoitettiin mulle pisin sairasloma, jota koskaan on kirjoitettu. Kaksi kuukautta. Silloin töihinpaluu tuntui mahdottomalta ajatukselta. Olo oli niin vahva, että mietin, pystynkö enää koskaan palaamaan. Aikaa oli kulunut yli neljä kuukautta ja koin suurta ahdistusta, että nyt pitäisi jo pystyä palaamaan. Käskettiin olla murehtimatta. Kyllä sen aika vielä tulisi. Ja kun se tulisi, sen kyllä tietäisi. En uskonut sen tulevan. Mutta se tuli.

Sairaslomaa on vielä kuukausi jäljellä, mutta tunnen vihdoin vahvistuneeni. Näiden kuukausien aikana on ollut aikaa miettiä asioita, paljon. En koe asioita enää itsestäänselvyytenä. Tiedän, että mitä vain voi tapahtua. Asioita, joita ei haluaisi, mutta kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Joihinkin kuitenkin voi. Edelleen tulevaisuus pelottaa ihan mielettömästi, mutta en voi jäädä kotiin pelkäämään, josko jotakin pahaa tapahtuisi. Myös hyvää voi tapahtua, mutta ei se tapahdu, jollei sille anna mahdollisuutta. Olen uskaltanut vihdoin alkaa tekemään tulevaisuuden suunnitelmia. Vaikka viime kerralla suunnitellessani, kaikki romuttui hetkessä. Vielä kuukausi sitten ajattelin, jos ei ole suunnitelmia, ei mikään voi särkyä. Mutta eipä ne voi myöskään toteutua, jos niitä ei ole. Tiedän kuitenkin nyt, aina ei haaveet toteudu, aina ei suunnitelmat mene kuten toivoisi, mutta niillä on parempi mahdollisuus toteutua, jos antaa mahdollisuuden. 

Vauvan kuolema ei pyyhkiydy elämästä koskaan, eikä sen kuulukkaan. Jotenkin sille on vain löydettävä oma tila, ei liian iso, ei liian pieni ja antaa sen olla mukana. Pelko tulee aina olemaan osana meitä. Tapahtuuko se uudelleen, vaikka mahdollisuus siihen on lähes mitätön. Pelon kanssa on opittava elämään, mutta sille ei saa antaa liian suurta roolia. Lapsen menetystä ei tarvitse hyväksyä, sillä se ei ole hyväksyttävää, sanoi minulle eräs nainen. Mutta se on hyväksyttävä, että elämä jatkuu, joka tapauksessa.