SYNNYTYSKERTOMUS: Ajatuksia ennen ja jälkeen sektion

Terveisiä vihdoin vauvakuplasta. Meillä ihan todella on vauva kotona, vihdoinkin. Hän on tänään viikon ja yhden päivän ikäinen. Edelleen tuntuu aivan uskomattomalta katsella hänen nukkuvan vieressäni. Hän on todellakin siinä. Meidän siis viimeinen äitiyspolikäynti, reilu pari viikkoa sitten, päättyi siihen, että varasimme ajan sektioon torstaille 10.6. Vauva sitkeässä perätilassa ja painoarvio tuolloin hieman vajaa 3,9 kiloa. Sektio ei siis tullut meille mitenkään yllätyksenä, olimme jo yrittäneet tottua ajatukseen, että se tulisi olemaan todennäköisin synnytystapamme. Minulla tosiaan oli kokemusta jo yhdestä suunnitellusta sektiosta esikoisen kanssa, joka siis aikoinaan sujui täysin moitteettomasti ja oma toipumiseni oli ihan supernopea. Silti ensimmäinen ajatukseni, että joutuisin jälleen sektioon, oli suuri pettymys. 

Vaikka suunniteltu sektio onkin tänä päivänä hyvin turvallinen vaihtoehto sekä vauvalle, että myös äidille, olin myös tietoinen sen riskeistä, sekä lukenut, kuinka alatiesynnytys valmistaa vastasyntynyttä paremmin ulkomaailmaan. Lisäksi, ehkä suurin syy alatiesynnytykseen oli kuitenkin se, että olisin halunnut antaa eheyttävän synnytyskokemuksen miehelleni. Viime kerralla itse synnytyksessähän ei mikään mennyt pieleen, ainoastaan se, että odotimme syntyväksi menehtynyttä vauvaa. Olisin halunnut suoda miehelleni saman kokemuksen, mutta tällä kertaa niin paljon eri fiiliksellä. Puolestamme oli kuitenkin päätetty toisin ja tähän me tyydyimme.

Viimeiset yöt ennen sektiopäivää olivat oikeastaan aika hirvittävät. En saanut enää nukutuksi lähes ollenkaan, olo oli suuri ja tukala, mutta ennen kaikkea jännittynyt ja pelokas. Torstaiaamuna 10.6 ajoimme sairaalaan ja pääsimme suoraan saliin valmistautumista varten. Ensimmäiset jännityskyyneleet tulvivat silmäkulmiin, mutta sain äkkiä itseni kasattua. Olimme vihdoin täällä. Kätilö kertoi meidän olevan kolmantena jonossa, jollei joku kiireellinen tapaus menisi meidän ohi. Toista sektiota oltiin juuri aloittelemassa ja leikkausryhmä kävisi välillä vielä syömässä. Saimme siis jonkin aikaa vielä odotella rauhassa, kunnes kätilö tuli laittamaan kanyylit ja katetrin. Muistaakseni noin 11.40 aikaan minua lähdettiin siirtämään leikkaussaliin ja mies jäi odottamaan, jotta hänelle tuotaisiin omat suojavarustukset leikkausta varten.

Seuraava itku pääsi, kun saavuimme leikkaussaliin. Vastaanotto siellä oli kuitenkin aivan ihana. Kätilö rauhoitteli minua ja muutenkin salissa oli rauhallinen tunnelma. Koko ajan joku kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja muisti koko ajan sanoa, että kaikki menisi oikein hyvin. Pian puudutuksen jälkeen aloin tuntea oloni hieman huonovointiseksi ja huteraksi. Verenpaineet eivät tahtoneet pysyä tarpeeksi korkealla, joten niitä jouduttiin tasaamaan koko leikkauksen ajan. Onneksi tästäkään minun itseni ei tarvinnut sanoa kertaakaan, vaan vointiani seurattiin koko ajan.

Hetken päästä mieheni pääsi paikalle vihreässä asussaan, joka korosti hänen punaista partaansa ja siinä vaiheessa lähes täydellisen valkoisia kasvojaan. Olin täysin varma, että häneltä lähtisi taju ennen minua. Ei lähtenyt. Kaiken jännityksen keskellä hän jopa kysyi, halusinko hänen silittävän päätäni ja muutenkin hän sai oloni niin rauhalliseksi, kun siinä tilanteessa oli mahdollista saada.

Kello 12.06 kuulin vihdoin pienen poikamme päästävän ensimmäisen äänensä tässä maailmassa. En voinut uskoa sen olevan totta. Lääkäri kertoi pojan olevan oikein hyvän kokoinen ja voivan hyvin. Sain nähdä hänet vilaukselta, sain nähdä hänen huutavan ja olevan elossa. Mieheni lähti kätilön kanssa punnitsemaan häntä ja pian he saapuivatkin takaisin. Sain rinnalleni tämän 4555g painavan pötkylän. Viikon takainen painoarvio oli mennyt hieman metsään, mutta hän oli vihdoin siinä. Paineideni kuitenkin heitellessä päädyimme siihen, että isi ja vauva siirtyisivät jo perheheräämöön minua odottelemaan. 

Jäin siis vielä ommeltavaksi. Oloni oli hieman sekava, mutta päällimmäisenä tunsin suurta onnea. Lääkäri kertoi vauvan napanuoran olleen hyvin lyhyt. Tämä oli siis todennäköinen syy sille, miksi hän oli päätynyt perätilaan. Toiseksi, lyhyestä napanuorasta olisi saattanut koitua hankaluuksia alatiesynnytyksessä. Silloin päätös sektiosta ei harmittanut enää yhtään. Olin helpottunut, että siihen oli päädytty. Myös vauvan suuri koko olisi saattanut tuottaa ongelmia. Suuri pettymys, joka sektiopäätöksestä oli tullut, oli nyt kokonaan poissa. Mieheni ja minä saimme molemmat sen eheyttävän synnytyskokemuksen tällä suunnitellulla sektiolla, joka oli juuri se kokemus, jonka me tarvitsimme. En saanut kokea kovenevia supistuksia kotona tai sitä jännitystä, koska pitäisi lähteä sairaalaan, mutta me saimme terveen ihanan poikavauvan.

MEILLÄ ON VIIKON PÄÄSTÄ VAUVA! VAI ONKO?

Laskettuaika lähenee hurjaa vauhtia ja vaikka se onkin vasta 20.6, niin me ollaan menossa jo meidän viimeistä raskausviikkoa. Tunteet ovat loppua kohden olleet hyvin ristiriitaiset. Olo on ollut jo muutaman viikon erittäin tukala, johtuen varmasti vauvan suhteellisen isosta koosta, sekä hänen tarjonnastaan. Muistan esikoisen loppuraskaudesta myös, kuinka kova pää puski tuonne kylkiluiden väliin, on muuten huomattavasti ikävämpää, kuin pehmeä peppu ylävatsalla. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet myös omalta osaltaan vähän tylsiä. Tälläisenä himosiivoojana tuntee itsensä ihan hyödyttömäksi ja laiskaksi, kun ei pysty niitä perusjuttuja enää tekemään. Pelkästään imurointi vaatii aika paljon, eikä sänkyjen tai sohvan alta siivoaminen olekkaan enää mikään helppo homma. Viikonloput, jolloin lapset ovat olleet isällään ja mies töissä, ovat olleet kaikista kurjimpia. Ilmat ovat olleet hyviä, mutta ulkona istuminenkin on pääasiassa vain ärsyttänyt, kun pihahommiinkaan ei enää kykene.

Kaikesta huolimatta toinen osa minusta ei haluaisi luopua tästä raskaudesta vielä. Kun ajattelee tätä aikaa taaksepäin, kaikki on kulunut niin nopeasti, vaikka vielä kuukausia sitten tuntui, että tähän hetkeen on ikuisuus. Vaikka tämä raskaus onkin ollut monella tavalla raskas, on se pääpiirteittäin sujunut hyvin. Pystyin käymään töissä loppuun asti, vaikka viimeisillä viikoilla selkä ja jalat alkoivatkin hieman kipuilemaan. Kaikesta pelosta ja huolesta huolimatta olen saanut myös nauttia monista hetkistä. Ensimmäisistä liikkeistä ja siitä, että vauva on  ylipäätään ollut aktiivinen liikkumaan suurimmaksi osaksi, enkä ole joutunut kuin kerran menemään paniikkikäynnille liikkeiden vähenemisen takia. Alkuraskauden pahoinvoinnin jälkeen voin fyysisesti hyvin pitkän aikaa, ennen loppuraskauden kömpelyyttä. Painoa on tullut maltillisesti, vaikka se onkin aiheuttanut omat ahdistuksensa suuremman lähtöpainon takia. Raskausdiabetes on itsessään aiheuttanut myös ahdistusta, vaikka arvot ovatkin pysyneet hyvinä ja vieläpä riippumatta siitä, mitä on suuhunsa laittanut.

Kuitenkin, tämäkin raskaus on jälleen näyttänyt minulle sen, että suunnitelmia on turha tehdä sen enempää etukäteen. Omalla kohdallani tämä on neljäs raskaus, jossa olen toivonut esimerkiksi tietynlaista synnytystä ja se ei nyt tule tälläkään kertaa toteutumaan. Heti raskauden alussa olin täysin varma, että tahdon ehdottomasti alatiesynnytyksen. Raskauden edetessä aloin kuitenkin jännittämään myös itse synnyttämistä ja mielessäni kävikin välillä suunniteltu sektio. Toivoin kuitenkin äitiyspolin puolelta rohkaisua pysyä alkuperäisessä alatiesynnytystoiveessani ja sitä sainkin.

Rakenneultrassa vauva kuitenkin oli päättänyt asettua perätilaan. Hän oli päättänyt olla siellä myös jokaisella seuraavalla kontrollikäynnillä. Olin valmistautunut ulkokäännösyritykseen, sillä niin kovasti kuitenkin yritin pitää synnytystoiveestani kiinni. Viimeviikkoisella käynnillä vauvan peppu oli kuitenkin hyvin alhaalla ja lapsivettä ei ollut mitenkään turhan paljon, joten mahdollinen kääntöyritys, jätettiin tähän viikkoon. Viime viikolla meillä oli myös ensimmäistä kertaa lääkäri, joka kysyi, toivoisinko synnytystä ennen kuin viikot, jolloin Aino menehtyi, täyttyisivät. Ne viikot tulevat maanantaina täyteen. Vauvamme todettiin kuolleeksi viikoilla 38+1 ja synnytin hänet 38+3. Päivätkin ovat tässä raskaudessa samat, synnytys oli viimeksi keskiviikkona. Tiedän, että nuo päivät tulevat olemaan vaikeita ja pelottavia. Alusta asti toivoinkin, että mahdollinen käynnistys tehtäisiin lähellä samoja päiviä, eikä ainakaan kovin paljon pidemmälle joutuisi odottamaan. 

Viimeinen äitiyspolikäynti oli edellispäivänä keskiviikkona. Enkä minä yhtään enää yllättynyt perätilasta, raivotarjonta olisi ollut suurempi yllätys. Vettä näytti olevan tällä kertaa paremmin, joten lääkäri sanoi, että voisimme kokeilla käännöstä. Käännöksen onnistuessa saisin jäädä omasta toiveestani yöksi tarkkailuun. Yökylään ei kuitenkaan tarvinnut jäädä, pieni mies istui paikoillaan kuin tatti. Vauva kasvaa yläkäyrällä, ilmeisesti ei kuitenkaan raskausdiabeteksen takia, vaan hän on sopusuhtaisesti isokokoinen vauva. Niimpä kaikessa yhteisymmärryksessä teimme päätöksen, viikon päästä torstaina suunniteltuun sektioon. Ajatuksia sektiosta kirjoitan vielä myöhemmin. Mutta toisin sanoen, meillä pitäisi viikon päästä olla vauva. Minkälainen vauva hän on? Sitä en ole uskaltanut tai osannut edes ajatella. Koska edelleen ajatus pysähtyy synnytykseen. Onko meidän elävä vauva ihan varmasti totta tällä kertaa?

EN SUOSTU SYNNYTTÄMÄÄN ILMAN MIESTÄNI

Olen koko ajan yrittänyt olla positiivisin mielin jylläävää pandemiaa kohtaan. Meidän perheessä on ollut lomautusta ja rahahuolia, mutta ihan hyvin ollaan pärjätty. Itseäni ei ole juurikaan hetkauttanut se, ettei baareihin ole viitsinyt mennä ja muitakin ylimääräisiä menoja on suositeltu karsimaan. Se on välillä ollut tälläiselle kotihiirelle hyvä tekosyy. Nyt on saanut ja kannattanutkin pysyä kotona. Lasten kanssa olisi välillä tehnyt mieli mennä leikkimaahan tai uimahalliin, mutta ollaan kuitenkin huomattavasti enemmän puuhailtu ulkona, mitä normaalisti. Hiihdetty, luisteltu, pulkkailtu, retkeilty. 

Jälleen ravintoloiden sulkemisen myötä, miehellä on todennäköisesti lomautus edessä. Vaikka yleensä mies on meidän suhteessa se rauhoittelija, joka joutuu vähän painamaan jarrua, kun mun pää ei meinaa kestää muuttuvia tilanteita, niin tässä asiassa mä olen kyllä se, joka yrittää hillitä miehen yli menevää stressiä. Meillä on kuitenkin perusasiat kunnossa, olleet koko ajan. Vaikka rahat olisivat vähissä tai täysin loppu, niin ei me nälkään kuolla. Meillä on paljon läheisiä, joilta ihan varmasti saisi apua, jos todellinen hätä yllättäisi. Asuntolainaan on mahdollista hakea lyhennysvapaata ja isompia laskuja on varmasti mahdollista pilkkoa pienemmiksi ja jos ei, niin eiköhän eräpäivien kanssa ole mahdollista joustaa. Tuntuu, että välillä mieskin nämä asiat käsittää, kun oikein asiasta keskustellaan, kun taas välillä hän pyörittää niitä päässään ja yön pimeinä tunteina paniikki on taattu ja yöunet menetetty.

Mutta kyllähän minä sen ymmärrän, sillä teen itse samaa. Korona vaikuttaa mun ajatuksiin myös, toki aivan eri saralla. Mun suurimmat pelkoni liittyvät itse raskauteen ja synnytykseen. Entä, jos joudun menemään yksin ultriin? Entäs jos joku meistä sattuukin sairastumaan ja joku ultra on peruttava kokonaan? Mutta kaikista suurimpana huolena, entä jos joudun synnyttämään yksin?? Jos rajoitukset menevät niin pitkälle, että tukihenkilöä ei saa ottaa synnytykseen mukaan? Mä en vain suostu synnyttämään yksin. Toki edellinen synnytys oli täysin poikkeava tilanne, mutta mä en olisi selvinnyt siitä ikinä yksin. Itse synnytys meni ihan hyvin, mutta mä en voisi kuvitellakkaan olevani siinä tilanteessa koskaan ilman mun miehen tukea. En edes tiedä, oliko missään vaiheessa viime keväänä tilannetta, että synnytykseen ei olisi saanut ottaa miestä mukaan. Mutta ilmeisesti jossakin oli, että mies sai tulla mukaan vasta synnytyssaliin siirryttäessä ja joutui poistumaan heti synnytyksen jälkeen.

Minä tarvitsen hänet vierelleni koko ajaksi. Suurin toiveeni synnytyksestä olisi, että voisin olla kotona supistusten kanssa niin pitkään, kuin mahdollista, elää sitä jännitystä, koska mennään ja sen jälkeen mennä yhdessä mieheni kanssa sairaalaan. Odotan neljättä lastani, enkä ole päässyt kokemaan tätä, varmaan niin tavanomaista synnytystä koskaan. Ensimmäinen oli suunniteltu sektio perätilan takia, toisesta meni lapsivedet ja minut käskettiin suoraan synnärille, vaikkei supistuksia vielä ollut tullut yhtäkään (tämä muistaakseni edellisen sektion tai raskausdiabeteksen takia). Ja kolmas tietysti kaikista surullisin ja epätavallisin, kun synnytys jouduttiin käynnistämään menehtyneen vauvamme vuoksi.

Mutta nyt, en enää tiedä uskaltaisinko nauttia jännittävästä odottelusta kotona. Pelkäisinkö koko ajan vauvan menehtyvän vielä viime metreillä? Pelkäisinkö sitä, etten tiedä, koska kuuluisi lähteä ja olisimme paikalla niin aikaisin, että meidät hätistettäisiin vielä takaisin kotiin tai entä jos emme edes ehtisi sairaalaan? No tähän viimeiseen en oikein usko, toinen synnytys kesti pelkästä vesien menosta vielä lähes vuorokauden ja silloinkin supistuksiin jouduttiin laittamaan vauhtia. Viime käynnistys oli myös hidasta puuhaa, toki kroppani ei ollut tällöin valmis synnyttämään ja tilanne oli muutenkin täysin luonnoton. Mutta kolme, täysin erilaista synnytystä kokeneena, en yllättyisi enää mistään. Se tekeekin tilanteesta hankalan.

Synnytykseen on vielä paljon aikaa ja koronarajoitukset ehtivät muuttumaan monta kertaa ennen sitä. Toivottavasti. Meille on alusta asti puhuttu mahdollisuudesta mennä käymään pelkopolilla raskausaikana, keskustelemaan itse raskausajasta kohtukuoleman jälkeen ja ylipäätään kaikista mahdollisista ajatuksista. Alkuun itse synnytys, tuntui minusta ainoalta asialta, joka ei jännittänyt ja joka tuntui itsestäänselvyydeltä, sillä menihän synnyttäminen viimeksi hyvin. Mutta mitä lähemmäksi kesää mennään, sitä pelottavammaksi ja todellisemmaksi synnytyskin tulee. Olen miettinyt jopa sektion mahdollisuutta, vaikka aina olen ollut enemmänkin alatiesynnytyksen puolustaja. Mutta tosiaan, ensimmäinen ja ainoa sektioni on kaikista synnytyksistäni ainoa, jossa ei tullut minkäänlaisia ongelmia ja toipuminenkin tapahtui nopeasti. Pelkopolikäynti tulee kuitenkin olemaan aiheellinen, uskoisin, että meidän molempien jännityksen vuoksi. Saamme sieltä varmasti hyviä näkökulmia asioihin ja toivon mukaan myös luottoa siihen, että kaikki menee varmasti hyvin. Lisää synnytyspohdintoja tulossa viimeistään käynnin jälkeen. Mutta synnyttämään yksin en mene.

Rv 36 - synnytys jännittää

Nyt ollaan jo aika pitkällä tätä raskautta, 88,9% sanoo yksi raskaussovellukseni (tai eihän niitä ole kuin kolme vai öö neljä, joista seurata vauvan kokoa ja kehitystä..) Mitä lähemmäksi laskettua aikaa mennään, sitä enemmän alkaa jännitys hiipiä, luonnollisesti. Mulla on takana kaksi varsin erilaista synnytystä, joten sitä suuremmalla syyllä mietin, millähän kaavalla tällä kertaa mahdetaan mennä. Esikoinen syntyi suunnitellulla sektiolla perätilan takia ja edellinen raskaus päätyi pieneen imukuppiavustukseen vauvan sydänäänien laskun vuoksi. Sektiosta toivuin todella nopeasti, ei mitään traumoja. Ensimmäisessä alatiesynnytyksessähän ei ihan kaikki mennyt nappiin. Vesien menosta kesti noin 21 tuntia siihen, että poika oli pihalla. Sillä välillä ehdittiin vauhdittamaan supistuksia oksitosiinillä, törkkäämään epiduraalipiikkiä kolmesti alaselkään ja luulin hukkuvani ammeeseen, jonka piti olla rentouttavaa puuhaa. Kun tästä kaikesta oltiin selvitty, vietiin vauva pikaisesti tarkistukseen lievän asfyksian vuoksi, mutta pääsimme kuitenkin nopeasti teho- ja tarkkailuosastolle tokenemaan. Vauva ei tarvinnut missään vaiheessa tehohoitoa, kun taas itse sain jonkinnäköisen infektion ja sairaalasta kotiuduin järkyttävän päänsäryn kanssa, joka myöhemmin selvisi postspinaalipäänsäryksi ja vasta päivien jälkeen hoidettiin epiduraalisella veripaikalla. 

Viimeisimmän synnytyksen jälkeen siis ensimmäinen viikko meni aikalailla sumussa ja säryissä. Ai niin, pojan ollessa noin viikon ikäinen, saatiin esikoisen kanssa vielä oksennustauti ja jokainen voi arvata, että kuinka mukavaa puuhaa se on juuri synnyttäneen lantionpohjalihaksilla!

Näistä kaikista kommelluksista huolimatta, ei synnytyksistä ole jäänyt mitään traumoja ja edelleen valitsisin mielummin synnyttämisen, kuin hammaslääkärissä käynnin. Tietysti toivon, että tämä kolmas kerta menisi enemmän oppikirjojen mukaan. Tyylillä niin, että säännölliset supistukset alkaisivat, pystyisin olemaan kotona mahdollisimman pitkään ja sairaalaan mentäessä oltaisiin jo niin hyvällä mallilla, että vähän jos jotakin kivunlievitystä vielä saisi ja sitten vähän ponnistellaan ja onneksi olkoon, teille on syntynyt terve tyttö! Näin se todennäköisesti ei tule menemään, mutta hei aina voi haaveilla.

Kaksi synnytystä kokeneena mua kuitenkin jännittää ihan hulluna, vaikkakin siis hyvällä tavalla. Nyt kun synnytys voi periaatteessa käynnistyä koska vain ja ollaan näin hyvillä viikoilla. Meillä olisi kyllä suunnitelmissa vielä ensi viikolla käydä ottamassa niitä vatsakuvia, että jos siihen saakka pysyttäisi yhtenä kappaleena. Mies kyllä ehdotti, että jos satun synnyttämään ennen kuvauksia, niin voidaan ilman muuta ottaa kuvia hänen kauniisti pyöristyneestä masusta. Onko sillä nyt sitten väliä kumman vatsa se on, yhdessä tässä raskaudessa kuitenkin ollaan mukana! 

SEKTIO VS. ALATIESYNNYTYS

Molemmat kokeneena voisin muutaman sanasen aiheesta kirjoittaa.

Esikoista odottaessa selvisi jo ajoissa, että neiti on ottanut mukavan istumisasennon. Neuvolassa kuitenkin rauhoiteltiin, että vielä on hyvin aikaa kääntyä oikeaan tarjontaan, enkä tuolloin ollut edes huolissani asiasta. Tunsin pään selkeästi ylävatsalla, mutta siitä huolimatta olin toiveikas ja jokaisella käynnillä olin varma, että pää onkin peppu ja hän olisi kierähtänyt oikeaan suuntaan. Kun raskauden lopussa muutosta ei kuitenkaan tapahtunut, sain lähetteen käännösyritykseen. Sinnekkin menin vielä melko toiveikkaana ja olin lueskellut, että ulkokäännös onnistuu noin 40% tapauksista. Lääkäri kertoi yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu ja että jos vauva ei osoita minkäänlaisia merkkejä yhteistyöstä, niin lopetetaan, eikä väkisin aleta vääntämään. Käännösyritys ei ollut kovin kivulias, mutta tuntui hyvin epämukavalta. Hyvin nopeasti lääkäri huomasi, ettei vauvalla ollut aikomustakaan kääntyä ja homma keskeytettiin.

Silloin iski paniikki. Mitäs nyt sitten?? En ollut millään tavalla suunnitellut synnytystä, mutta mielessä oli kuitenkin ollut normaali alatiesynnytys. Lääkäri saneli vaihtoehdot, perätilasynnytys tai suunniteltu sektio. Vaikka kuinka olin toivonut alatiesynnytystä, en uskaltanut lähteä koittamaan. Lantioni oltaisi ilman muuta kuvattu, jotta vauva mahtuisi ulos, mutta ajattelin sektion olevan turvallisempi vaihtoehto, minulle, jolla ei ollut mitään kokemusta synnyttämisestä. Päivä lyötiin lukkoon (joka myöhemmim vielä siirtyi muutamalla päivällä eteenpäin) ja sitten odoteltiin.

Soitin heti ulkona äidilleni ja purskahdin itkuun. Oli vaikea selittää kyyneleiden tulvassa, että vauvalla on kyllä kaikki hyvin, mutta käännösyritys epäonnistui. Nopeasti kuitenkin harmitukseni väistyi, kun tajusin, että parin viikon kuluttua meillä olisi sylissä pieni rakas käärö!

Sektioaamu tuli ja olin pelosta jäykkänä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Sain Eevin nopeasti rinnalleni, vaikka pian jouduin hänestä luopumaan kun minut kärrättiin heräämöön odottelemaan puudutteen loppumista. Tiesin hänen kuitenkin olevan isänsä rinnalla kenguruhoidossa.

Sektiosta toipuminenkin tapahtui minulla hyvin nopeasti. Vaikeaa oli kotona olla tekemättä mitään, kun kunto oli niin hyvä. Sektiosta minulla ei ole siis pahaa sanottavaa. Eniten ehkä harmitti se, kun en saanut kokea sitä synnytyksen käynnistymisen jännitystä, vaan tiesin milloin mennään. Mutta se oli kuitenkin toissijainen asia siihen verrattuna, mitä lopuksi saimme<3

Nooan odotuksessa olin jo valmistautunut siihen, että on turha suunnitella yhtään mitään! Asiat menisivät kuten on tarkoitettu, minun ajatuksistani riippumatta. Tietenkin toivoin yhä, että saisin kokea myös alatiesynnytyksen ja siihen annettuinkin heti lupa, jos kaikki menisivät hyvin. Ja niinhän ne menivätkin. Jokaisella kerralla silti jännitin, että olisiko tämä toinenkin voinut kääntyä peppu menosuuntaa kohden. Vielä loppuviikoilla meillä oli käynti äitiyspolille, jossa varmistettaisi tarjonta ja KLIK!, oikeinpäin siellä köllöteltiin. Synnytyskertomuksen olenkin jo TÄÄLLÄ kirjoitellut, joten ei siitä sen enempää. Mutta toipuminen siitä oli vieläkin nopeampaa.

Molemmista jäi jälkikäteen hyvät muistot, vaikka jos saisin valita, niin kyllä alatiesynnytyksellä mentäisiin. Mutta koska näissä asioissa harvemmin saa valita ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, niin turha sitä on etukäteen miettiä.

Ja kaiken tämän jälkeen, kumpaakaan en vaihtaisi!<3