Viime päivät ovat olleet jotenkin ihan superraskaita. Mä jäin jo torstain jälkeen vappuvapaille ja tarkoitus oli vähän siivoilla tässä viikonlopun aikana. Lapset menivät isälleen ja miehellä alkoi vihdoin työt pitkän lomautuksen jälkeen. Ja mulla taas kalenteri näytti aikalailla tyhjää koko viikonlopun osalta. Mitä nyt parit pienet synttärikahvit oli ja on tiedossa. Kuitenkaan mä en ole tässä muutaman päivän aikana siivonnut ollenkaan, enkä tehnyt oikein kauheasti mitään muutakaan. Ainakin viikon verran oon nukkunut ihan maailman huonoiten, on kylmä ja kuuma, jalkoja ahdistaa ja pakottaa, eikä oikein mitenkään päin ole hyvä olla. Mutta en mä ole saanut päivisinkään nukuttua, levättyä kyllä, mutta uni ei ole tullut. Mä oon väsyneenä pieni kiukkupussi. Siinä missä vaikka mun miehelle (ja äidille ja siskolle) tulee kauhea nälkäkiukku, niin mulle tulee väsykiukku. Kaikki vaan ärsyttää ja hermot meinaa mennä ihan totaalisesti typeristäkin asioista.
Lisäksi vauva pyörii vatsassa kuin hyrrä, juuri siihen aikaan, kun mä yritän käydä nukkumaan ja silloin, kun mä aikaisin aamulla haluaisin vielä jatkaa niitä unia. Ja toinen on hikka. Se iskee juuri sillä samalla sekunnilla, kun mä painan pääni tyynyyn. Siis vauvan hikka. Ja se saattaa välillä kestää pidemmänkin hetken. Toisaalta mä olen niistä todella iloinen. Tunnen koko ajan, että vauvalla on kaikki hyvin, kun liikkeet ovat vilkkaita, mutta alkaa se useamman huonosti nukutun yön jälkeen ehkä pikkusen ärsyttämään. Ja nyt mä heti perään hoen mielessäni, että ei se oikeasti ole ärsyttävää, jottei se vain ainakaan loppuisi. Lisäksi eräänä yönä mä tunsin, että vauva oli ihan poikittain vatsassa tai ainakin niin, että venytti jokaista seinämää samaan aikaan ja tunne oli todella ikävä. Mutta silloinkin mä yritin vain mielessäni hurrata, että nyt sen oli ihan pakko kääntyä! Sen verran kovaa muljumista se oli. Kuukausi sittenhän kontrollikäynnillä kökötettiin perätilassa, sama asento löytyi jo rakenneultrassa.
Tätä asentoasiaa ja vauvan vointia päästiin taas perjantaina tutkimaan ultrassa. Alkuun meillä oli se paljon odottamani pelkopolikäynti. Kätilö oli aivan ihana ja vaikka pääosin puhuttiin tulevasta synnytyksestä, juteltiin me vähän tämän raskauden tuomista tuntemuksistakin. Musta oli silti tärkeää käydä itse synnytystä läpi. Siihen liittyviä ajatuksia ja toiveita. Niitä mulla ei silti ihan hirveästi olekaan. Suurimpana toiveena mulla on vain ollut, että ei jäädä missään kohtaa tiedottomiksi. Toivon, että meille kerrotaan mitä tehdään ja miksi tehdään. Jos vauvalla on joku hätä tai jokin on vähän epäselvää. Epätietoisuus ja hiljaisuus on kaikista pahimmat. Lisäksi kätilö sanoi, että tapauksessani sydänkäyrää voidaan ottaa vaikka lähes koko synnytyksen ajan, jos vain tahdon. Vaikka huoneessa ei koko ajan olisi henkilökuntaa, näkisin itse monitorilta vauvan sykkeen ja lisäksi käyrä näkyisi taukoamatta tietokoneen kautta kätilöille.
Seuraavana oli vuorossa lääkäri ja ultraus. Meidän lääkäri oli puolisen tuntia myöhässä, mutta toisaalta olin vain tyytyväinen, että oltiin menossa eri lääkärille kuin viimeksi. Lisäksi pelkokätilö kertoi, että kyseinen lääkäri on hyvä selittämään, mitä tapahtuu. Ja näin kyllä olikin. Sain vielä itse sanottua ennen tutkimusta, että viime kerralla jäi vähän epätietoinen olo ja lääkäri ei ollut kovin puhelias. Tämä lääkäri lupasi tämän kerran olevan erilainen. Mukana oli jälleen myös erikoistuva lääkäri, joka sai ennen ultrausta kokeilla vatsan päältä, kuinka päin vauva vatsassa oleili. Olin varsin tyytyväinen, kun kandi epäili vauvan olevan raivotarjonnassa! Ja minkä karvaan pettymyksen jouduinkin kokemaan, kun lääkäri läväytti ultralaitteen ylävatsalle ja mikäs muu se siinä ensimmäisenä olikaan, kuin pää! Siellä hän tyytyväisenä tönötti, jälleen kerran peppu tiukasti kohti maata. Lisäksi hän oli varsin hyvän kokoinen, 2,4 kiloa. Lapsivettä normaalin verran ja kokonsa puolesta lääkäri kehotti vauvaa kääntymään pää alaspäin mieluusti jo muutaman päivän sisällä. Hetken päästä saattaisi tehdä jo tiukkaa.
Katseltiin kaiken olevan muuten kunnossa ja tällä kertaa saimme ihastella ihan koko vauvaa ja muutenkin kokemus oli huomattavasti mukavampi, kuin viime kerralla. Nyrkkejään herra ei kuitenkaan suostunut kasvoiltaan siirtämään, joten saimme tyytyä poskikuvaan. Sovittiin uusi aika reilu kolmen viikon päähän, silloin katsottaisiin jälleen vauvan asentoa, sekä kokoa ja tehtäisiin uusia suunnitelmia sen mukaan. Mun suuret suunnitelmat alatiesynnytyksestä alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa romuttumaan. Esikoinen istui myös tiiviisti perätilassa ihan rakenneultrasta lähtien. Kääntöyrityksestä huolimatta siellä pysyi, eikä hievahtanutkaan. Hän oli myös huomattavasti pienempi kokoinen. Mietin, kuinka isoksi tämä vauva ehtisi kasvaa kolmessa viikossa, olisiko silloin kääntöyritys ihan toivotonta. Lisäksi itse kääntöyritys aiheuttaa mussa pelkoa, vaikka riskit komplikaatioihin ovatkin pienet. Ehdin googlettaa jopa perätilasynnytystä. Mutta meidän tapauksessa se tarkoittaisi käynnistystä koon takia, sillä en usko, että tämäkään yksilö lähtisi kovin aikaisilla viikoilla itsekseen syntymään, vaikka ei sitä ikinä tiedä. Muutaman viikon päästä ollaan kuitenkin taas viisaampia, onhan tässä vielä toivoa spontaanista kääntymisestäkin, vaikka päivä päivältä se tuntuu omasta mielestä epätodennäköiseltä. Ainakin me saatiin hyvä lääkärikokemus tällä kertaa!
