Syli, joka on aina vähän tyhjä

Mä olen kai ikuinen vauvakuumeilija. Moni varmasti muistaa, että olin lähes heti kohtukuoleman jälkeen valmis yrittämään uudelleen. Tai en ehkä valmis, mutta olin koko ajan tietoinen, että tulisimpa raskaaksi sitten heti tai vasta kahden vuoden päästä, olisi se silti yhtä pelottavaa. Olen aina halunnut kaksi lasta, mahdollisesti kolme. Erottuani kahden vanhemman isästä, ajattelin, etten koskaan saisi sitä kolmatta. Ainon kuoltua pelkäsin sitä jälleen. Tai sain minä kolmannen, mutta en koskaan saisi pitää häntä sylissä, sen ensimmäisen ja viimeisen kerran jälkeen. Odottaessani Nuuttia, puhuin jo raskausaikana seuraavasta lapsesta. Yritin kai pelata varman päälle. Kävisikö jälleen jotakin ikävää?

Tiesin koko ajan, ettei uuden vauvan syntymä toisi menetettyä vauvaa takaisin. Mutta en voi kieltää, etteikö elävänä syntynyt vauva olisi hieman eheyttänyt minua. Hän ei ollut Aino, mutta hän oli hartaasti odotettu ja toivottu vauva. Alkuraskaudessa ajattelin kovasti, että odotan tyttöä. Pahoinvointi oli todella kovaa ja ehkä jossakin sisimmässäni odotin kuitenkin saavani sen menetetyn tytön. En kuitenkaan kokenut minkäänlaista pettymystä saadessamme tietää hänen olevan poika. Se oli ehkä helpotus. Raskaus tuntui enemmän eri raskaudelta. Ja koska synnytystapa oli myös eri, se sai minut oikeasti ymmärtämään, että hei, tämä on neljäs synnytys ja ihan oma sellainen. 

Kesä oli kuuma. Ainon haudalla kukat kärsivät. Meillä on hautapaikka suoraan auringon paisteessa, kauniina päivänä siihen paistaa ihan koko päivän. Tunsin piston sydämessäni joka kerta kun en päässyt menemään haudalle. Nuutin synnyttyä tuli useiden viikkojen kuuma kausi, jolloin vaunuttelu ei tullut kuuloonkaan. Vauva nukkui kyllä paljon, mutta entäs jos hän olisi herännyt juuri silloin, kun illalla olisin lähtenyt ja isä olisi ollut ilman minua? Vauva oli todella vaikea jättää kotiin, vaikka olisin reilussa vartissa ollut jo kotona. On edelleen. Syksy tuo mukanaan viileämmät ilmat ja voin käydä pikkuveljen kanssa siellä helpommin.

Vaikka olen uppoutunut uuteen vauvakuplaan ja annan kaiken aikani lapsille, ei menetyksen tuska ole poissa. Sen kanssa on ehkä helpompi elää, mutta pois se ei mene. Uskallan silti edelleen toivoa vielä yhtä raskautta, vielä yhtä vauvaa syliini. Ehkä se olisi tyttö. Tai sitten poika. Tai ehkä en koskaan enää tulekaan raskaaksi. En koskaan uskonut haluavani montaa lasta ja jos meille vielä kerran se onni suotaisiin, en tiedä jatkuisiko vauvakuume senkin jälkeen. Ehkä minun sylini on aina vähän tyhjä. Vaikka se on täynnä minun pieniä lapsiani, täynnä rakkautta, siellä on aina pieni tyhjä paikka, jota ei voi täyttää.

Äitiysloma - vanhemmat lapset kotiin vai päiväkotiin?

 Yhteistyössä Suomen Voimistelutuote

Meillä alkaa tosiaan pikkuhiljaa olla eskarivuosi lopuillaan. Huomenna eskarilaiset viettävät vielä kevätjuhlaa ja maanantaina on viimeinen eskaripäivä. Käsittämätöntä, mihin tämä vuosi tästä yhtäkkiä hujahti. Kesä on täällä ihan just! Myös Nooan päiväkotikevät alkaa olla loppumetreillä. Ensi viikolla lapset ovat päiväkodissa lähes normaalisti, vaikka eskari loppuukin. Eevi on tähän mennessä ollut eskarissa melkein päivittäin, joka toinen viikko hänkin on saanut pitää yhden arkivapaan, jos olen itse ollut lauantaitöissä. Nooalla on joka viikko ollut 1-3 vapaapäivää. 

Mulla itsellä on laskettuaika siis 20.6, mutta näillä näkymillä ei olla menossa ihan sinne asti. Pari viikkoa ennen laskettua lapset ovat vielä päiväkodissa heidän isänsä hoitotarpeiden mukaan. Juhannuksena jäädään sitten pitkälle kesälomalle ja se tarkoittaa Eevin kohdalla päiväkotitaipaleen päättymistä lopullisesti. Tuntuu niin hullulta.

Nooa saa myös nauttia pitkästä lomasta, mutta elokuussa hän palailee jo päiväkotiin, samaan tuttuun ryhmään. Nooa täytti tässä kuussa viisi ja nyt onkin ollut kova kohina kaksivuotisesta eskarikokeilusta. Meidän kotipaikkakunta oli valittu tähän kokeiluun, mutta valitettavasti päiväkotipaikkaamme ei. Olisimme mieluusti tähän osallistuneet, toki jos ymmärsin oikein, olisi eskarissa ollut oltava paikalla yleensä aina, kuten siis yksivuotisessakin. Tämä siis mahdollistaa sen, että Nooa saa vielä olla enemmän kotona ja esimerkiksi yökyläillä mummulassa vaikka keskellä viikkoa. Syksyllä Nooa siis aloittaa viskarina ja käy päiväkodissa muutamana päivänä viikossa. Tämä on meidän mielestämme hänelle tärkeää. Sillä kuten on aiemminkin tullut todettua, Nooalla kestää hetki sopeutua uusiin tilanteisiin ja uusiin kavereihin. Joten nyt kun päiväkoti, ryhmä ja kaverit ovat tuttuja, mielestämme tätä olisi hölmöä viedä häneltä pois. Lisäksi hän nauttii kovasti päiväkodissa olemisesta.

Tekeminen kotona on kuitenkin aina vähän erilaista. Vaikka meilläkin on aika tarkat rytmit, niin tiedän, että vauvan tulo arkeen muuttaa kaiken hetkeksi. Onneksi voimme nyt kuitenkin totutella uuteen tilanteeseen koko kesän ja sitten syksyllä aloittaa pienin askelin uutta arkea.

Ja vaikka vauva onkin tulossa perheeseen, olen yrittänyt keksiä kesäksi mielekästä puuhaa lapsille ihan kotipihaankin. Meiltä löytyy tällä hetkellä leikkimökki, keinut ja hiekkalaatikko. Jo useampana kesänä meillä on ollut lasten uima-allas ja sellainen hankitaan tietty tänäkin vuonna. Trampoliini on ollut myös kovin toivottu ja toivon itsekin sellaisen löytäväni edullisesti vielä täksi kesäksi. Mutta yksi uusi juttu, joka meille jo kotiutui, on voimistelurenkaat!

Renkaat saatu Suomen Voimistelutuotteelta.

Meillä löytyy sen verran aktiivista porukkaa, että luulen näille tulevan hyvinkin paljon käyttöä. Saatiin nämä Suomen Voimistelutuotteelta ja ihan ekaksi tarvitsee kehua mahdottoman nopeaa toimitusta. Sovimme sähköpostitse toimituksesta, joskus päivällä ja nämä tulivat siis seuraavana päivänä! Renkaita löytyy paria eri väriä, samoin hihnoja. Meille valikoitui puunväriset renkaat mustilla nauhoilla. Kokoakin on aikuisille ja lapsille, aikuisten renkaat soveltuvat yli 5-vuotiaille ja koska meidän pääsääntöiset käyttäjät ovat yli viisivuotiaita, otimme aikuisten koon. 

Voimistelurenkaat ovat meillä lapsille entuudestaan tuttuja päiväkodin jumpasta, vaikkei meillä nyt ihan niin suurta jumppasalia olekaan saatavilla, mutta näitä löytyy myös ulkokäyttöön. Meillä innostui renkaista myös mies! Hän ei kuitenkaan suostunut vielä minkäänlaiseen temppuvideoon, mutta ehkä pienen harjoittelun jälkeen sellainenkin on saatavilla. Suomen Voimistelutuotteelta löydät muitakin innostavia tuotteita. Heidän tärkeimmät arvot keskittyvät kotimaisuuteen, turvallisuuteen ja pitkäikäisyyteen.

Vaikkei meille vielä ole saatu sitä allasta ja tramppaa, niin josko nämä jaksaisivat kiinnostaa tai sitten tosiaan miehen voi ilmoittaa temppukouluun ja treenailkoon sitten lisäksi kotona.

Uusi askel kohtukuoleman käsittelyssä

Äitiysloman alkuun on jäljellä kolme viikkoa. Aika menee toisaalta hurjaa vauhtia. Mulla on ollut tässä raskaudessa todellisia ongelmia kertoa asiakkailleni töissä, että jään hetkeksi pois. Viime kerralla se oli suuri ilo kertoa, mutta sitten jäin äitiyslomalle ja palasin myöhemmin takaisin töihin, ilman uutta vauvaa. Asiasta on ollut kuitenkin pakko kertoa. En halua, että vakioasiakkaani ajattelevat, etten pitäisi heitä tärkeinä, heidän vuokseen kuitenkin pystyn elättämään perhettäni. Suurin osa asiakkaistani ei edes tiedä, mitä olemme edellisessä raskaudessa kokeneet. Ja he jotka tietävät, eivät kovasti utele. Kaikilta olen saanut paljon onnitteluja ja he, jotka ovat viime kerrasta tietoisia, ovat toivoneet, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin.

Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka mun on ollut myös mahdottoman vaikea vastata kysymykseen, "kuinka monta lasta teillä on." Joka kerta olen halunnut vastata, että kolme, mutta tällöin joutuisin tilanteeseen, jossa saattaisin joutua kertomaan minkä ikäisiä ja että yksi ei valitettavasti päässyt meidän kanssamme kotiin. Niinpä olen usein kertonut kahdesta ja mielessäni lisännyt aina kolmannen, en koskaan ole unohtanut. Eilen kuitenkin yllätin itseni täydellisesti. Koko keskustelu alkoi aivan yllättäen, enkä missään kohtaan ollut edes ajatellut sellaista tulevan. 

Olin töissä aivan yksinäni, muilla työkavereilla oli viikonloppuvapaa. Mun päivän viimeinen asiakas oli nainen, joka on alkanut käymään asiakkaanani vasta tässä nykyisessä työpaikassa ja käynyt ehkä kolme tai neljä kertaa tähän mennessä. Keskustelu on ollut aina sujuvaa, pääosin ihan perushöpinöitä, ei niin kovin syvällisiäkään. Kerroin heti alussa jääväni äitiyslomalla muutaman viikon kuluttua. Hän oli tämän huomannutkin, työessu ei enää ihan hirveästi peitä alleen, vaikka olisi löysäkin kaapu alla. Hän onnitteli kovasti. Siinä vaiheessa kun hän kysyi, onko meillä ennestään lapsia, tajusin, että oltiin tähän mennessä tosiaankin lörpötelty vain niitä näitä. Kerroin kahdesta, mielessäni lisäsin kolmannen. Seuraavaksi hän kysyi, oliko raskaus muuten mennyt hyvin ja millaista raskauden seuranta on. Tässä kohtaa, täysin suunnittelematta totesin, että edellinen raskaus meni lähes loppuun asti, mutta päättyi aivan viime metreillä, joten tällä kertaa meillä on hyvinkin tiheää seurantaa, mutta toistaiseksi kaikki ollut hyvin.

Pelästyin hieman omaa avoimuuttani, jota en ollut aikaisemmin edes kokenut. Ehkä suurimpana pelkona mulla on aina ollut, että millaisen vastaanoton asialle saan. Pahin olisi, ettei asiakas tai ylipäätään keskustelun toinen osapuoli osaisi vastata tähän mitään. Toisaalta alitajuisesti saatoin ajatella, että tämä asiakas ei jäisi sanattomaksi. Eikä mun tarvinnut montaa sekuntia vastausta odotellakaan. Hän ei järkyttynyt sanomisestani. Tai ehkä järkyttyikin, mutta osasi pahoitella ja osoitti lisäksi kiinnostusta kertomaani kohtaan. Hetken kuluttua huomasin keskustelevani vauvamme kuolemasta, ensimmäistä kertaa, lähes tuntemattoman ihmisen kanssa, niin normaalisti, kuin juttelisin vaikka säästä. Hän kysyi synnytyksestä, sainko ja halusinko vauvan syliin, selvisikö kuoleman syy, pidimmekö hautajaiset. Ja minä kerroin ja vastasin kysymyksiin. Ja lisäksi, olin jollakin tavalla iloinen. Iloinen siitä, että sain puhua vauvastamme ja siitä, että joku oli aidosti kiinnostunut kuulemaan asiasta, eikä pelästynyt. Muutaman kerran ehkä nielin pari kyyneltä, mutta myös toinen pelkoni jäi toteutumatta. Se pelko, että purskahtaisin vain loputtomaan itkuun, varsinkin näissä raskaushuuruissa. Pidin itseni kasassa ja keskustelin.

Kuva, Ville Stenros

Asiakkaani sanoi, kuinka upeaa on saada nähdä tälläinen selviytysmistarina ja että olemme uskaltaneet kuitenkin yrittää uudelleen. Tämän jälkeen jatkoimme vauva- ja raskausaiheista, vähän eri teemoilla. Lähtiessään hän toivoi kovasti kaiken menevän tällä kertaa hyvin tai että niin ihan varmasti tapahtuisikin. Ja minä tunsin, että olin päässyt yhden askeleen eteenpäin. 

Raskausdiabetes - kolmas kierros

Raskausdiabetes on mulle aika tuttu juttu. Neljästä raskaudesta, kolmessa olen joutunut mittailemaan verensokereita. Ensimmäisessä raskaudessa kävin sokerirasituksessa, eikä niistä löytynyt mitään poikkeavaa. Meillä ei ole diabetesrasitteita suvussa, mutta pienikin painoindeksin ylitys riittää, niin rasitusta suositellaan. Esikoisen ollessa vasta kymmenkuinen, olinkin jo uudelleen raskaana, painoindeksi edelleen lievän ylipainon puolella, jotenka taas uudelleen testiin. Sinne menin ehkä vähän liian itsevarmana edellisestä raskaudesta oppineena. Eli diagnoosi olikin täysi shokki. Muistan, että katsoin itse vastauksia ja iloitsin, kun paastoarvo oli tasan 5.3. En vain siinä vaiheessa vielä tiennyt, että myös raja-arvosta napsahtaa diagnoosi ihan yhtälailla. Järkytys oli siis suuri, kun terveydenhoitaja soitti ja kertoi, kuinka nyt pitäisi menetellä. Olin jotenkin suuresti pettynyt itseeni ja ajattelin, että tämä johtuu vain suuresta painostani. Itkeä vollotin puhelimessa äidille, kuinka olen nyt täysin epäonnistunut tässä raskaudessa. Raskausdiabetes oli mulle terminä silloin ihan tuntematon, en tiennyt vaikuttaisiko se jotenkin vauvaan tai enkö siis saisi tästä eteenpäin nauttia silloin tällöin mitään herkkua??

Neuvolasta sain kuitenkin hyvät ohjeet. Tuolloin mulla oli joka tapauksessa tulossa synnytystapa-arvio, edellisen sektion takia, mutta raskausdiabeteksen takia sai myös yhden ylimääräisen ultran vauvan painoarvioa varten. Sain tarvikkeet kotimittailuja varten ja myös paljon tsemppausta, että jos arvot pysyvät hyvinä, ei ole syytä tehdä jatkotoimenpiteitä. Arvojen pysyessä hyvinä, sain harventaa mittailuja loppua kohden, enkä saanut edes täyskieltoa syödä välillä herkkuja. Nooa syntyi muutaman päivän ennen laskettua aikaa, painaen reilu 4100g, eli kuitenkin jonkin verran enemmän, kuin isosiskonsa. Sokereita seurattiin sairaalassa vähän pidempään, mutta kaikki oli kuitenkin mallikkaasti.

Kolmannessa raskaudessa sokerirasitus oli jo automaatio, sillä usein, jos on kerran ollut raskausdiabetes, se toistuu seuraavissakin raskauksissa. Tällä kertaa menin rasitukseen jo aikaisemmilla viikoilla, jotta mittailut voitaisiin heti aloittaa. Yllätys olikin suuri, kun läpäisin testin. Kuitenkin sokeriarvot saattavat alkaa heittelemään vasta myöhemmillä viikoilla, siksi jouduin uuteen rasitukseen myöhemmin. Ja sieltä se tietysti napsahtikin. Jälleen kerran pärjättiin kuitenkin ruokavaliolla.

Ja nyt neljännessä raskaudessa olinkin jo täysin valmistautunut tulevaan. Kun alkuraskauden pahoinvoinnit olivat vähän voiton puolella, passitettiin mut jälleen testiin. Ja jälleen kerran iloitsin turhan aikaisin saadessani tulokset, tällä kertaa muistin raja-arvon kokonaan väärin, paastoarvo oli taas 5.3, mutta muistin rajan olevan 5.5! Rasitus on mielestäni aina yhtä inhottava. Vaikka normaalistikkin mulle tulee välillä pitkiä taukoja syömisessä, niin silloin kun siihen on pakotettu, iskee nälkä välittömästä tunnin päästä paaston alkamisesta. Onneksi jokaisella kerralla olen päässyt makuuasentoon sokerilitkun juomisen jälkeen, sillä mulle iskee ihan hirveä kuvotus ja päänsärky. 

Kun vihdoin tajusin, että ollaan taas rajoilla ja diagnoosia pukkaa jälleen, en enää masentunut asiasta. Tiesin välttäneeni yhden rasituksen, sillä uudelleen olisin joutunut taas myöhemmillä viikoilla. Lisäksi kokemukset raskausdiabeteksestä ovat olleet ihan ok mulle. Mittailuissa ei ole esiintynyt poikkeavaa, välillä paastoarvo saattanut olla yhden yli, jos illalla on tullut syötyä raskaammin. Säännöllisessä syömisessä mulla on ollut suurimmat ongelmat, oli raskaus tai ei. Sekä mittailut ovat hankalia joskus töissä, jos syömisen jälkeen tulee asiakas, enkä tunnin päästä ole valmis, kun pitäisi mitata ruokailun jälkeisiä sokereita. Ylimääräinen painoarvio meillä on taas loppuviikoilla, mutta jälleen ollaan tarkemmassa seurannassa joka tapauksessa.

ÄITIYSPAKKAUS 2020 - LIIAN POIKAMAINEN?

Viime viikolla meille kotiutui vihdoin odotettu äitiyspakkaus. Musta on upeaa, millainen etuoikeus meillä Suomessa on saada tälläinen avustus, joko rahan tai tämän pakkauksen muodossa. Mulla on kokemusta molemmista avustuksista. Esikoiselle valikoitui automaattisesti pakkaus, siitä ei oikeastaan käyty edes keskustelua. Nooa syntyi vain vuosi ja viisi kuukautta siskonsa jälkeen, joten silloin päädyimme ottamaan avustuksen rahana. Pakkauksen vaatteet ja muut tuotteet ovat mielestäni hyvää laatua, joten siskon pakkauksesta riitti myös pikkuveljen käyttöön. Ensimmäisen lapsen jälkeen olen katsastanut aina jokaisen äitiyspakkauksen, vaikkei sitä olisi omaan käyttöön tullutkaan, mutta joka vuosi eteen pongahtaa uutinen, "Uusi äitiyspakkaus julkaistu!" ja onhan se melkein pakko plärätä läpi. Oma ajatukseni pakkauksesta on, että se on joka vuosi ollut poikamainen. Jokaiselle suokoon tässä se oma mielipide, toiselle ei ole väliä minkä väristä vaatetta lapselleen pukee, kun taas toinen luottaa vaaleanpunaista tytölle ja vaaleansinistä pojalle-ajatukseen. Ja täytyy sanoa, että itsellänikin ajatus tästä, on muuttunut vuosien varrella.

Edellisessä raskaudessa päädyimme yhteisen pohdinnan jälkeen myöskin rahalliseen avustukseen. Tässä päätöksessä painoi myöskin mielipiteeni juurikin pakkauksen poikamaisuudesta. Silloin meille olisi tullut vuoden 2019 pakkaus, sillä laskettuaika osui helmikuulle ja uusi pakkaus julkaistaan aina vasta keväällä. Tässä odotuksessa päädyimme nyt ottamaan äitiyspakkauksen. Ja tämänkin lasketun ajan mukaan, meille tuli viime vuoden pakkaus. Äitiysavustusta saa hakea, kun raskaus on kestänyt 154 päivää ja olet saanut neuvolasta raskaustodistuksen, mutta viimeistään kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Itse tein hakemuksen heti samana päivänä neuvolan jälkeen, mutta vaikka olisimme jättäneet hakemuksen viime tippaan, olisimme hyvin todennäköisesti saaneet tämän pakkauksen joka tapauksessa, sillä edellisen vuoden pakkaukset jaetaan aina ensin loppuun.

Mutta viis uudesta pakkauksesta, jota ei ole vielä edes julkaistu, minä rakastuin meidän pakkauksen kuoseihin. Äitiyspakkaus on aina ollut omaan silmääni vähän turhan retro. Mutta tiedättekö mitä? Mä oon aika paljon alkanut tykkäämään myös siitä. En aina halua myöntää, mutta mä olen aika tarkka lastenvaatteiden kanssa. Yritän panostaa laatuun, mutta kyllä mulle itse vaatemerkkikin merkitsee paljon. Me ei kuitenkaan olla mitään miljonäärejä, eikä edes niitä parempituloisia, joten mä en pysty täyttämään lasten vaatekaappeja kaikilla niillä merkeillä, joilla haluaisin.

Mutta kuten ylempänäkin kirjoitin, mun ajatusmaailma esimerkiksi lasten värimaailmasta on muuttunut aika paljon. Kaikkien kolmen lapsen vaatekaapit ovat menneet aikalailla juurikin sillä vaaleanpunaista tytölle- ja vaaleansinistä pojalle-kaavalla. Mutta nyt tämä kaava on muuttumassa. Meillä on pojalla paljon eri värejä vaatekaapissa. Punaista, oranssia, keltaista, juuri niitä värejä, joista hän itse pitää. Esikoisen kaappi suorastaan pursusi vaaleanpunaista, varsinkin vauva-aikana. Edelleenkin se on hyvin pinkkivoittoinen, mutta ei enää mun omasta tahdostani, vaan tytön omasta. 

Mutta takaisin pakkaukseen! Yllätys oli jälleen suuri, sillä en muistanut pakkauksen olevan niin kattava. Ja tosiaan suurin osa kuoseista ja väreistä miellytti omaa silmääni. Toki pakkauksessa varmasti on muutama vaatekappale, jotka eivät tule eksymään päälle, mutta suurin osa oli todella nättejä. Edellinen äitiyspakkauskokemukseni on siis vuodelta 2014. Heti silmään pisti, että uutena siihen verrattaessa, mukana oli kuumemittari. Tätä ei muistaakseni ollut silloin. Koko tätä pakkausta tonkiessani ajattelin, että tätä kaikkea kamaa ei mitenkään saisi hankittua sillä summalla, joka on toisena vaihtoehtona. Toki silläkin saa vaikka ja mitä, mutta ei sillä näitä kaikkia kustanneta. Oikein antelias määrä sisävaatetta, talvihaalari, makuupussi, lakanat, viltti, kirja, kynsisakset, kuumemittari, nännivoide (ihan best!!) ja unohtamatta raskauden jälkeisiä tarvikkeita, kuten terveyssiteitä, liukuvoidetta ja kondomeja! Täytyy sanoa, että ihan mieletön kokonaisuus!

Saako raskaana kokea ahdistusta painon noususta?

Viimeiset pari päivää on ollut aika raskaita. Kuten kaikki tässä raskaudessa muutenkin. Olen ylipäätään paljon herkempi, itken helposti, hermostun helposti ja se on rankkaa. Ihan siksikin, että mä en ole tyyppi, joka kovin herkästi hermostuu, ainakaan mistään pienistä. Tällä hetkellä ärsyttää vaan kaikki niin paljon, että itkettää ihan vain siitä syystä. Edes autolla ajaessa ei löydy sopivaa radiokanavaa, koska niistäkin tulee niin typeriä mainoksia, että kuka ne edes keksii???

Olen kirjoittanut aiemmin mun syömishäiriötaustasta täällä ja viime raskaudessa myöskin ahdistuksesta kasvavaa vartaloa kohtaan. Tässä raskaudessa ollaan kuitenkin taas ihan nextillä levelillä. Ensinnäkin ehdin viime vuonna olemaan kuusi kuukautta ei raskaana. Helmikuussa synnytin ja syyskuussa olinkin jo uudelleen raskaana, joka tietysti selvisi vasta lokakuussa. Edelliset raskauskilot eivät valitettavasti karisseet kohtukuoleman jälkeen ihan samaan tapaan, kuin aiempien raskauksien jälkeen. Siinä missä ennen pääsin heti imettämään ja kilot tippuivat lähinnä itsestään, jouduin nyt valtavan pettymyksen ja surun myllyyn. Vaikka välillä ei tullut syötyä juuri mitään, oli mun kroppa täysin pysähdyksissä. Mulla oli kuitenkin sama synnytyksen kokenut vartalo, jonka kanssa ei saanut lähteä heti mitään painoja nostelemaan. Ei sillä, että olisin edes mennyt. Kaiken lisäksi tuli tämä kuuluisa koronakevät, joten kotoa poistuminen ei ollut edes kovin suotavaa.

Kun vihdoin lopetimme ehkäisyn, enkä heti parin viikon sisään ollutkaan raskaana, aloinkin miettimään, miksi en tekisi itselleni jotakin. Olin kyllästynyt vartaloon, jossa en todellakaan tuntenut itseäni hyväksi. Ja kuin sillä samalla sekunnilla, digitaalitesti huusi raskaana. Eli ei sittenkään.

Painoa siis jäi vielä viime kierrokselta ja lähtöpaino tässä raskaudessa oli useampia kiloja enemmän, kuin viimeksi. Mutta neuvolasta tottakai saa hyvät ohjeet terveelliseen ruokavalioon ja hyvään raskauden aikaiseen liikuntaan. Alkuraskaudessa ihan jokainen ruoka oksetti ja mä oikeasti laitoin suuhuni ihan just sitä, mitä nieltyä sain. Ja mulla oli siis todella kovaa pahoinvointia ja kuvotusta, mutta mä en oksentanut. Ja vaikka kuinka inhottavaa oksentaminen on ja varmasti varsinkin heille, jotka oikeasti kärsivät pahasta hypremeesistä, niin mä painon noustessa oikeasti toivoin, että tulispa edes jotakin välillä ylös!

Ja entäs se raskauden aikainen liikunta? Mihin tällä hetkellä saa ylipäätään mennä harrastamaan jotakin liikuntaa? Ei niin mihinkään. Mä tykkään esimerkiksi uimisesta ja se ei ole edes kovin raskasta, isommallakaan vatsalla. Mutta vähän on nihkeä lähteä nyt uimahalliin, kun kaikki on kiinni ja joka tuutista toitotetaan, ettei kannata mennä mihinkään. Mutta parastahan olisi ihan kevyt kävely. Saa raitista ilmaa, se piristää kivasti mieltäkin. Mutta hyvä kun mä hitto soikoon uskallan kävellä parkkipaikalta töihin. Vaikka kuinka jäikin arvailujen varaan, niin kyllä mä vaan joka paikassa olen saanut kuulla, kuinka mun kaatumista viime raskaudessa, voidaan pitää ajallisesti yhtenä syynä vauvan kuolemaan. Niin mun on todella vaikea lähteä ulos reippailemaan kirpsakkaan pakkassäähän. Ihan sama vaikka ostaisin kalliit nastakengät, mä voin tällä mun näppäryydelläni vaikka kompastua, oli nastat kengän pohjissa tai ei. Mä en uskalla lähteä luistelemaan, en mennä pulkkamäkeen ja hiihtäminenkin on siinä ja siinä, siinäkin voi kaatua.

Niimpä mä siis itken 26-vuotiaana, puolessa välissä raskautta olevana naisena, kuinka mä olen nyt jo kamala läski, eikä kukaan halua mua. Se kuulostaa niin mahdottoman typerältä kirjoittaakkin ja vielä typerämmältä sanoa ääneen. Siksi mä oletan mun mieheltäkin, että se osaisi vaan lukea mun ajatuksia. Koska kyllähän tuo kuulostaa niin hölmöltä. Mutta ei ajatuksilleen mitään mahda. Ja kyllä mä rehellisesti uskon, että mun entinen syömishäiriöitsetuntomörkö antaa aika paljon puhtia näihin ajatuksiin. Tottakai mä tiedän, että mun sisällä kasvaa jotakin ainutlaatuisen ihanaa, joka me vielä toivottavasti saadaan ehjänä kotiin. Hänkin tarvitsee ravintoa. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsee hyvinvoivan kasvupaikan. Ja mä kaikkeni teen, että olisin sellainen. Mun on vaan tehtävä niin paljon töitä itseni kanssa, että riitän vallan mainiosti tälläisenä, sillä vauva ei vielä paljoa vaadi ollakseen tyytyväinen. Mutta minä vaadin. Ja vaikka kuinka joku muu sanoisi, että riität kyllä, niin kuinka siihen voi uskoa, jos ei riitä edes itselleen?

Lasten ajatuksia uudesta raskaudesta

 Miksi sulla on äiti noooin iso maha?

Me tosiaan haluttiin pitää raskaus salassa mahdollisimman pitkään. Kuitenkin näin neljättä lasta odottaessa, ei hirveän montaa viikkoa tarvitse odottaa vatsan pyöristymistä. Alkuraskaudessa mulla oli jo aika kovaa vatsanturvotusta, varsinkin syömisen jälkeen. Silloin sain jo ensimmäisen kerran ihmettelyä esikoisen puolelta. Vastasin kuitenkin hyvin poliitikkomaisesti kierrellen ja sain keskustelun käännettyä pois vastastani. Myös nuorempi kysyi asiaa vähän myöhemmin, kuitenkin ihan suoraan "onko sulla vauva mahassa", mutta näin pieniä on kyllä vielä helppo höynäyttää. Myöhemmin kuitenkin esikoinen vielä kaupassa silitti vatsaani ja kovaan ääneen ihmetteli vatsani kokoa. Alkoi tuntua hölmöltä salailla pian lähes ilmiselvää asiaa. Tarkoitus oli pitää lapsiltakin asia salassa rakenneultraan asti. He ovat kuitenkin niin pieniä, että kesän odottaminen tuntuu tässä vaiheessa vielä ikuisuudelta. Päädyimme kuitenkin kertomaan asiasta heille ennen ultraa. Ja vaikka halusimme asian  vielä muilta salata, tiesimme, ettei pieniä lapsia voi kieltää kertomasta, joten päätimme ottaa vain riskin, että lapset sitten möläyttelevät asiaa niille, joille kerkeävät. Rakenneultraankaan ei silloin enää ollut kovin montaa viikkoa.

Itse pelkäsin paljon lasten reaktiota. Kokevatko he kuinka paljon pelkoa vauvan menettämisestä? Muistaakseni kerroimme viimeksikin samoihin aikoihin ja odotus oli silloinkin pitkä. Vasta kuitenkin ehkä viimeisen kuukauden aikana alkoi päivittäinen kysely, koska vauva syntyy? Ja kun hän viimein syntyi, mutta ei päässyt koskaan kotiin, olihan se lapsille suuri järkytys. Tälläkin kertaa asia meni kuitenkin jännityksestäni huolimatta hyvin. Nuoremmalla oli kuitenkin aluksi hirveän vaikeaa ymmärtää, kuinka äidin vatsassa voisi olla vauva, kun se kerran jo meni taivaaseen. Hetken aikaa piti asiasta keskustella, että tämä on uusi vauva. 

Aluksi luulin, etteivät he uskalla puhua vauvasta, kun sen suurempia ihmettelyjä ei tullutkaan. Mutta kuitenkin selvisi, että he olivat puhuneet uudesta vauvasta muille. Ja äkkiä koittikin aika, kun he mainitsivat jokaiselle meillä käyvälle ihmiselle, että "äidin vatsassa on uusi vauva." Onneksi meillä ei niinä muutamana viikkona käynyt ketään, joka ei olisi asiasta tiennyt, niin saimme pidettyä salaisuuden melko hyvin. Tai siis lasten osalta hyvin. Aloin mä sen verran hyvin pyöristyä, että vaatteilla peittely alkoi käydä vaikeaksi. 

Lisäksi lapset ovat uuden vauvan odottamisessa paljon rohkeampia kuin itse olen. Tiedän ja olemme paljon asiasta keskustelleetkin, kuinka harvinaisen surullinen tapahtuma meitä kosketti, ja nimenomaan harvinainen. Siitä, kuinka niin käy hyvin harvoin ja lähes aina vauva pääsee elävänä kotiin. Lapset uskovat siihen. Varsinkin vanhempi aina sanoo, kuinka harmillista on, että pikkusisko kuoli, mutta tämä vauva kyllä varmasti tulee kotiin. Kumpikaan ei ole edes kertaakaan kysynyt, että entä jos tälle vauvalle käy samoin, tai ei ainakaan vielä ole. He uskaltavat olla toiveikkaita ja kyllä minäkin olen. Mutta pienillä on ehkä vieläkin enemmän rohkeutta iloita.

UUSI RASKAUS VAUVAN MENETYKSEN JÄLKEEN

Vihdoin saan jakaa tämän uutisen teidän kanssa! Me odotetaan vihdoin uutta vauvaa. Niin monta kertaa halusin aiheesta kirjoittaa, niin paljon olisi sanottavaa. Ja samaan aikaan takaraivossa jyskyttää kauhu ja pelko menettämisestä. Tapahtuuko heti pahin, jos vähänkään uskallamme iloita? Päättyykö jälleen kaikki aivan yllättäen? Halusimme pitää asian salassa mahdollisimman pitkään, ettei vaan joutuisi selittelemään. Ettei taas joutuisi pettymään. Rakenneultra ei meidän tilanteessa ole mikään etappi. Se tietysti paljon helpotti oloa, ainakin hetkeksi. Vauvallamme oli kaikki hyvin. Kaikki näytti juuri siltä, kuin kuuluukin. Vaikka raskaudet kohdallani ovat olleet ns "normaaleja", raskausdiabetesta lukuunottamatta, oli silti pelko todella suuri ennen ultraa. Viime kerta päättyi niin yllättäen, niin surullisesti, etten enää ole voinut luottaa täysillä mihinkään.

Itsellänihän uuden raskauden toive oli todella suuri jo hyvin varhain. Olen kirjoittanut, kuinka sylini vain huusi tyhjyyttä ja huutaa kyllä edelleenkin. Vaikka onkin lapsia sitä täyttämässä. Miehen kanssa käytiin paljon keskusteluja ja minä vain odotin. Vaikka en lopulta joutunut odottamaan ihan hirveän kauaa, tuntuivat ne kuukaudet vuosilta. Meillä kävi toistamiseen hyvä tuuri. Viime kerralla tulin raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn jättämisestä, nyt toisella kerralla raskaus alkoi toisesta kierrosta. Siinä mielessä olemme onnekkaita, ettei itse yrittämiseen ole kulunut aikaa. Pelkäsin sitäkin. Entä jos en enää tulisikaan raskaaksi. Koskaan ei tiedä. Olen kirjoittanut myös raskauden valeoireista. Kun toivoo tarpeeksi kovaa, alkaa itsekin uskoa olevansa raskaana, vaikka mahdollisuus siihen olisikin hyvin pieni. Jollakin tavalla toivoin koko ajan tulevani raskaaksi, vaikka emme aluksi yrittäneetkään. Toivo oli vain niin suuri, että se ohjasi ajatuksiani. Lopuksi siis positiivisen testin tekeminen oli pelon ja onnen sekainen shokki. Tätä olin koko ajan halunnut, mutta silti pelkäsin heti menettäväni sen. 

Siitä alkoivat piinaavat viikot. Vaikka tässä raskaudessa 12 viikon täyttyminen, liikkeet, puoliväli, tai rakenneultra eivät merkitse niin paljon kuin aiemmin, ne silti vievät eteenpäin. Ne antavat uskoa siihen, että vatsassani on jälleen joku pieni ihme, jonka tällä kertaa toivottavasti saamme tuoda kotiin asti. Tämä on raskauksista kaikista pelottavin. Pääsen vihdoin kirjoittamaan kaikesta siitä tunteiden sekamelskasta, jonka tämä raskaus on odotetusti tuonut tullessaan. Olen sanattoman onnellinen kaikista niistä onnitteluista ja tsempeistä, joita olette meille lähettäneet. Nyt ollaan päästy puolivälin ohi ja tänään myös rakenneultran ohi ja tunnen edelleen pienet potkut vatsassani. Hän on yhä siellä, elossa.

Kestääkö jonkun mielenterveys oikeasti loppuraskautta?

Viimeisiä viikkoja viedään. Kahden viikon päästä on laskettu aika. Voisiko silti lähteä synnyttämään? Vaikka siis tänään? Nää on ihan kamalia piinaviikkoja nää viimiset! Koko ajan odottaa, että joko ja koko ajan on vähän pettynyt, että ei vieläkään. Tämä viikko on muutenkin ollut ihan painajaismainen, vaikkakaan ei nyt täysin raskausolojen takia. Lapsille iski alkuviikosta kova yskä, mutta eivät onneksi tulleet muuten kipeiksi, että olisi tarvinnut perua heidän kauan odottamaansa laivareissua mummun ja tädin kanssa.

En muista, koska mulla itsellä olisi ollut kauhea flunssa tai kurkku niin kipeä, että sattuu niellä, mutta nyt taas muistan ja tottakai se iskee ihan loppuraskaudessa, kun henki kulkee muutenkin hyvin huonosti ison vatsan takia. Tällä viikolla meillä on ollut myös kauheasti sovittuja menoja, joissa ollaankin juostu vähän puolikuntoisena.

Eilen käytiin neuvolassa ja siellä olikin kaikki mallikkaasti, mutta sen jälkeen ei sitten ollutkaan. Aamulla oli pitkästä aikaa kylmä ja maa oli jäässä. Meidän ollessa neuvolassa olikin satanut pieni kerros myös lunta. Ja kuinka ollakkaan, en ajatellut asiaa sen enempää ja liukastuin kumoon parkkipaikalla. Päädyin maahan onneksi kyljelleni ja satutin polveni, vaikka tällä etumuksella suurempi todennäköisyys olisi ollut kaatua sen päälle. Lähdimme kuitenkin varoiksi tarkistukseen ja siellä vietettiinkin aikalailla loppuilta. Istuin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Niissä kaikki oli onneksi hyvin, mutta lääkäri halusi katsoa käyrät vielä uudelleen, kun kaatumisestani olisi kuusi tuntia. Sinne siis jäimme odottamaan. Käyrillä ollessani kaikki oli kuitenkin kunnossa ja pääsimme kotiin. Selvittiin siis onneksi säikähdyksellä.

Aamulla heräsin jälleen kurkku käheänä ja pyörin vielä pari tuntia, kun mies veti tyytyväisenä sikeitä. Lapsetkin viettävät tämän viikonlopun isällään, joten minulle jäi ihan yksinäinen ilta, kun mieskin uniensa jälkeen lähti illaksi töihin. Pienestä kurkkukivusta huolimatta aioin laittaa kodin siihen kuntoon, että täältä olisi hyvä lähteä synnyttämään. Pieni supistelukaan siivouksen päätteeksi ei tekisi yhtään huonoa.

Nyt kolmen pyykkikoneellisen, imuroinnin, pölyjen pyyhkimisen, muun siivoamisen ja saunan jälkeen, ei mitään! Taidan siis vain luovuttaa. Hän tulee kun on valmis, vaikka minä kuinka olisin itse siihen valmis. Ja jos lähtö tulisikin nyt, niin empä tiedä, olisinko valmis sittenkään.

Oudoimmat raskaushimoni

Kuten muutaman kerran olen todennutkin, on raskauteni tähän mennessä sujunut suhteellisen vaivattomasti. Ei sen suurempia kipuja, paitsi tietysti nyt loppumetreillä alkaa toki vähän tuskastuttamaan. Illat ovat pahimpia, jos on päivän temmeltänyt ja koitat löytää mukavan asennon sohvalta, niin ei muuten onnistu. Suurin osa supistuksistakin jäi kuitenkin pois kun jäin töistä kesälomalle, jäljelle jäivät vain inhottavat liitoskivut. Normaalia pahoinvointia ja järkyttävää närästystä lukuun ottamatta, olo on ollut suhteellisen hyvä.

Mitään kovin outoja raskaushimojakaan mulle ei ole tullut. Ei ole ollut tarvetta syödä multaa tai yhdistää mandariinia ja ruisleipää, kuten siskoni toteutti tätä jälkimmäistä. Jokaisessa raskaudessa olen vähän kyllä odotellut jotakin outoa, mutta se on rajoittunut vain loputtomaan satsumien tai porkkanan syömiseen. Tässä raskaudessa myös muut hedelmät tai tomaatit ovat olleet kovassa huudossa. Aikaisemmissa olen ollut hulluna myös toffee naminamiin, joka sittemmin löytyi kaupanhyllyltä Kidius-nimellä, mutta nyt ei valitettavasti edes sillä. 

Erikoisimmat mieliteot mulla koskee eniten tuoksuja. Hulluksi mut tekee parkkihallit, bensa, pesuaineet, kellari, rakennusliikkeiden tuoksut (K-rauta, Puuilo yms.) ja meidän vaatehuone tuoksuu myös mielettömän hyvältä. Bensa ja pesuaineet ovat aina olleet mun mieleen, mutta nyt raskausaikana ne tuoksuu niin tajuttoman hyviltä! Mulla on ollut ajokortti kohta neljä vuotta, mutta mä oon ajanut parkkihalliin yhteensä vain joku viisi kertaa koko aikana, koska pelkään, että kolhin jotakin tai jostakin syystä jään parkkihallin ylä- tai alamäkeen jumiin. Näistä viidestä ajamastani kerrasta neljä on tapahtunut tämän raskauden aikana. 
Voisin vaikka joka päivä ajaa sinne lime-pesuainepurkin kanssa ja haistella molempia kilpaa. Lisäksi olen pessyt kotona lattiat ehkä triplasti niin monta kertaa, kuin ennen raskautta, ihan vain pesuaineen takia. Vielä ei ole onneksi tehnyt mieli maistaa, vaikka mielessä se on käynytkin. Todellisuudentaju ei kuitenkaan ole hämärtynyt vielä niin paljoa, ettenkö ymmärtäisi, että maulla ja hajulla ei näissä asioissa ole mitään yhteistä. 

Seksiä synnytykseen asti, kyllä kiitos!

Halut muuttuvat raskausaikana ja joskus radikaalistikkin. Samalla kun toisella riittää valtavasti himoja alusta loppuun asti, voi toiselle tulla täysi stoppi heti alkumetreillä. Alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys saattavat vaikuttaa siihen, että ei ole paneminen ihan heti ekana mielessä. Ja kun pahoinvointi hetkeksi helpottaa, voi tuntua siltä, että antakaa mun nyt vaan hetki nauttia tästä olosta. Ja sitten on me muut, jotka käyttävät hyväksi kaiken sen ajan, kun on parempi olo. Toki seksin harrastamiseen löytyy haasteita ihan jo sillä, että lapsia on ennestään ja lisäksi sillä, että heille tulee koko ajan enemmän ikää ja jossakin vaiheessa ymmärrystä asiaa kohtaan. Mielestäni kyseiseen aktiviteettiin on silti löydyttävä aikaa jostakin ja jos sitä  ei muka löydy, niin sitten sitä ei jompi kumpi tai kumpikaan todellisuudessa edes halua. Meillä on tietysti se tilanne, että kaksi vanhempaa lasta ovat oman isänsä luona joka toinen viikonloppu ja joka toinen keskiviikko-torstai, eli ajan löytäminen on hieman helpompaa. Toki mies tekee pääsääntöisesti viikonlopputöitä ja joskus tiettyinä sesonkeina yömyöhäänkin, joten jos haluaa tyytyväisenä pysyä, on joskus nipistettävä vaikka yöunista. Eikä seksin sitä paitsi tarvitse aina olla pelkkää jyystämistä, vaan se voi olla paljon kaikkea muutakin.

Mutta siis takaisin raskausaikaseksiin. Tästä ei ihan kauheasti edes mun mielestä puhuta. Facebookit on täynnä vauvaryhmiä, mutta harvoin niissä törmää, himottaako teitä muitakin- tai missä asennossa te harrastatte seksiä ison vatsanne kanssa-keskusteluihin. Ja jos niihin törmää, niin siellä on muutama hassu kommentti. Asia erikseen on facebookin Naistenhuone tai Äitylit. Niissä on niin paljon ihmisiä, että joku jopa uskaltaa kommentoidakkin. Siltikin väitän, että seksiaiheiset keskustelut niissäkin ryhmissä keskittyvät enemmän tavalliseen seksiin tai sopivan vibraattorin löytämiseen.

Keskiraskaus on yleensä seksillekkin kaikista parasta aikaa. Monesti vatsa ei ole siinä vaiheessa vielä tiellä, pahoinvointi on monella helpottanut, eikä ihan koko aikaa enää väsytäkkään. Mutta sitten on tietysti nämä tulevat iskät. Heillä saattaa olla myös oma ajatus seksin harrastamisesta. Monesti kuulee, että miehet pelkäävät vatsassa köllöttelevän vauvan turvallisuutta seksin aikana. Ehkä ihan perussettiä on ne, että mies osuu vauvaan tai joka ottaa yhtäkkiä kiinni. Mutta eipä sieltä vielä tähän päivään mennessä kukaan ole kiinni ottanut, toivottavasti. Mutta kun näistäkin asioista ja peloista keskustellaan yhdessä, päästään todennäköisesti asiassa eteenpäin.

Viimeinen kolmannes ja varsinkin viimeiset viikot ovatkin sitten jo asia erikseen. Niissä saattaa tarvita hieman jo akrobatiaa ja notkeutta. Mutta mihinpä sitä ei taipuisi, kun oikein tekee mieli. Monella alkaa tulemaan kuitenkin loppua kohden kaikenlaisia kolotuksia ja kipujakin, joka kyllä latistaa ajatusta seksistä.

Olen itse kokenut paljon ristiriitaisia tunteita kasvanutta vatsaani ja ylipäätään vartaloani kohtaan, joten sen kanssa on joutunut käymään jonkinlaista taistelua ja kun siihen lisätään seksin harrastaminen, niin kyllä sitä sillä hetkellä jotakin muuta tuijottelee, kun sitä kahden koripallon kokoista palleroa rintojen alla. Mutta onneksi meillä on maailmassa niin paljon erilaisia asentoja, että varmasti joka tilanteeseen löytyy jotakin! Ja vaikka tämä on vielä ehkä jollakin tasolla asia, josta ei ihan kauheasti kavereiden kesken keskustella, niin netti on pullollaan vaikka ja mitä, että ei muuta kun kokeilemaan, vaikka ihan synnytykseen asti, jos se vaan tuntuu molemmista osapuolista hyvältä!

Rv 36 - synnytys jännittää

Nyt ollaan jo aika pitkällä tätä raskautta, 88,9% sanoo yksi raskaussovellukseni (tai eihän niitä ole kuin kolme vai öö neljä, joista seurata vauvan kokoa ja kehitystä..) Mitä lähemmäksi laskettua aikaa mennään, sitä enemmän alkaa jännitys hiipiä, luonnollisesti. Mulla on takana kaksi varsin erilaista synnytystä, joten sitä suuremmalla syyllä mietin, millähän kaavalla tällä kertaa mahdetaan mennä. Esikoinen syntyi suunnitellulla sektiolla perätilan takia ja edellinen raskaus päätyi pieneen imukuppiavustukseen vauvan sydänäänien laskun vuoksi. Sektiosta toivuin todella nopeasti, ei mitään traumoja. Ensimmäisessä alatiesynnytyksessähän ei ihan kaikki mennyt nappiin. Vesien menosta kesti noin 21 tuntia siihen, että poika oli pihalla. Sillä välillä ehdittiin vauhdittamaan supistuksia oksitosiinillä, törkkäämään epiduraalipiikkiä kolmesti alaselkään ja luulin hukkuvani ammeeseen, jonka piti olla rentouttavaa puuhaa. Kun tästä kaikesta oltiin selvitty, vietiin vauva pikaisesti tarkistukseen lievän asfyksian vuoksi, mutta pääsimme kuitenkin nopeasti teho- ja tarkkailuosastolle tokenemaan. Vauva ei tarvinnut missään vaiheessa tehohoitoa, kun taas itse sain jonkinnäköisen infektion ja sairaalasta kotiuduin järkyttävän päänsäryn kanssa, joka myöhemmin selvisi postspinaalipäänsäryksi ja vasta päivien jälkeen hoidettiin epiduraalisella veripaikalla. 

Viimeisimmän synnytyksen jälkeen siis ensimmäinen viikko meni aikalailla sumussa ja säryissä. Ai niin, pojan ollessa noin viikon ikäinen, saatiin esikoisen kanssa vielä oksennustauti ja jokainen voi arvata, että kuinka mukavaa puuhaa se on juuri synnyttäneen lantionpohjalihaksilla!

Näistä kaikista kommelluksista huolimatta, ei synnytyksistä ole jäänyt mitään traumoja ja edelleen valitsisin mielummin synnyttämisen, kuin hammaslääkärissä käynnin. Tietysti toivon, että tämä kolmas kerta menisi enemmän oppikirjojen mukaan. Tyylillä niin, että säännölliset supistukset alkaisivat, pystyisin olemaan kotona mahdollisimman pitkään ja sairaalaan mentäessä oltaisiin jo niin hyvällä mallilla, että vähän jos jotakin kivunlievitystä vielä saisi ja sitten vähän ponnistellaan ja onneksi olkoon, teille on syntynyt terve tyttö! Näin se todennäköisesti ei tule menemään, mutta hei aina voi haaveilla.

Kaksi synnytystä kokeneena mua kuitenkin jännittää ihan hulluna, vaikkakin siis hyvällä tavalla. Nyt kun synnytys voi periaatteessa käynnistyä koska vain ja ollaan näin hyvillä viikoilla. Meillä olisi kyllä suunnitelmissa vielä ensi viikolla käydä ottamassa niitä vatsakuvia, että jos siihen saakka pysyttäisi yhtenä kappaleena. Mies kyllä ehdotti, että jos satun synnyttämään ennen kuvauksia, niin voidaan ilman muuta ottaa kuvia hänen kauniisti pyöristyneestä masusta. Onko sillä nyt sitten väliä kumman vatsa se on, yhdessä tässä raskaudessa kuitenkin ollaan mukana! 

SÄKENÖIVÄ LOPPURASKAUS

Voi jukra, kyllä loppuraskaus on ihmisen parasta aikaa. Tai sitten ei. Nautin tietysti, että lähes jokaisessa tilanteessa voi vetää raskauskortin esille. 

Vitsi kun koko ajan väsyttää, kun mä oon kato raskaana. Kauhee pissahätä koko ajan, tän raskauden takia. Hirvee nälkä, koska raskaus. Sattuu sinne ja tänne ja tonne, se on tää raskaus.
Siitähän nää kaikki johtuu, vaikka ei siitä välttämättä ihan joka välissä tarvitse muistuttaa. Riittää ihan, että katsoo tätä palloa tissien alapuolella ja muuten niin tuskaista ilmettä, niin ei tarvitse paljon muistutella. Eikä tää oikeesti niin kamalaa ole, ihan koko aikaa. Oikeasti se jatkuva pissahätä ja hyvän asennon löytäminen sohvalla tai sängyssä, ovat ne, jotka eniten pistävät ärsyttämään. Tai kun tuntuu, ettei happi enää kulje, kun vauva työntää pepulla sun keuhkoja kasaan.

Mies yrittää ehtiä aina kaivamaan puhelinta esille, että saisi mun valitusvirret videolle, jotta voisi sitten ensi syksynä niitä mulle näyttää, kun aloitan haikailun vauvavatsasta ja siitä, kuinka ihanaa olisi olla taas raskaana.

Tajusi hän eilen kuitenkin olla edes yrittämättä ottaa puhelinta esille, kun mulla meni selkä ihan totaalisesti. Noustiin saunasta haukkaamaan vähän happea, kun tajusin, etten pysty edes kunnolla hengittämään, sillä joku sattuu vasemmalla puolella keskiselässä ihan perkeleesti. Itkua tihrustaen koitin saada tukan pestyä mahdollisimman nopeasti, jotta pääsen makaamaan johonkin asentoon, jossa vähän saisi edes henkeä. Kipu yltyi niin kovaksi, että oli pakko ottaa särkylääke. Mies koitti hieroa selkää auki ja onnistuikin sen verran, että sain nukutuksi.

Tänäkään aamuna kipu ei ollut täysin hellittänyt, mutta mikä tuuri, että olin viime kuussa varannut ajan raskaushierontaan, joka sattui olemaan juuri tänään! Ei siis olisi ollut yhtään parempaa päivää laittaa selkää jumiin.

Olen kerran tai kaksi käynyt hieronnassa elämäni aikana, toki olen tässä kohta kuuden vuoden parturi-kampaajaurani aikana ollut varaamassa aikaa useampaankin kertaan, mutta kuinka ollakaan se on aina jäänyt. Sain kuitenkin nyt joululahjaksi anopilta lahjarahaa, jonka sain käyttää haluamaani asiaan ja mies lupasi kustantaa loput, joten päätin käyttää tämän kerrankin oikeasti hyödyksi. Nykyään lasten tarpeisiin uppoaa niin paljon rahaa, että on helppo sivuuttaa aina omat menot.

Mutta siis tänään oli vuorossa minun ihan omaa aikaa vyöhyketerapeuttisessa raskaushieronnassa ja voi pojat se teki hyvää! 

”Lempeiden hierontaotteiden sekä vyöhyketerapeuttisten 
hoitopisteiden avulla helpotetaan kehon jännityksiä
 ja kiputiloja kuten liitoskipuja ja lihaskipuja. 
Hoito parantaa aineenvaihduntaa ja vähentää turvotusta, 
auttaa rentoutumaan ja vähentää stressiä, helpottaa 
ja tasapainottaa erilaisia raskauden tuomia muutoksia kehossa 
esim.hormonitoiminta, ruoansulatus, hengitys ja verenkierto.”

Tätä siis hieronnalta luvattiin ja tässä todellakin onnistuttiin. Olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ja aineenvaihdunta, jos normaalisti sai käydä vartin välein pissalla, niin tänä iltana olenkin käynyt kymmenen minutin välein! No mutta se nyt on tietysti selvä, että nesteet lähtee liikkeelle. Pieni murhe muuten kokonaisvaltaisen rentoutumisen seurauksena. Ja hei, eipähän tässä ihan hirveän montaa viikkoa tämä vauva ole tuolla rakkoa kiduttamassa, vaan viimeisiä viikkojahan tässä käydään enää läpi.

Mutta hierontaa voin suositella jokaiselle raskaana olevalle, nämä kivut, säryt ja jännitys vaivaavat varmasti suurinta osaa näillä loppumetreillä.

EN LUPAA MITÄÄN

Ihanaa uutta vuotta vain jokaiselle!

Meillä vaihtui vuosi erittäin rauhallisissa merkeissä. Mies oli töissä, lapset olivat isällään ja minä pullamahani kanssa päädyin viettämään iltaa siskoni luo. Meillä oli ohjelmassa syömistä, korttipelejä, kokista ja tähtisädetikkuja. Puoli kahdentoista maissa mies oli päässyt jo töistä ja menimme yhdessä katsomaan raketteja rantaan. Sovimme aiemmin menevämme vielä parille kaljalle (minun kohdalla tämä tietysti tarkoitti alkoholitonta siideriä ja kaakaota), jos vielä jaksaisin. Toki selkää vähän jo pakotti koko illan istumisen jälkeen ja vauva pyöri vatsassa kuin vipperä, mutta ajattelin, että kerrankos sitä vielä käydään, seuraava uusi vuosi taitaakin olla vielä astetta rauhallisempi. 

Meillä alkoi jo välipäivinä kaappien tyhjennys, jota jatkettiin sitten ensimmäisenä päivänä. Olemme reilu vuosi sitten muuttaneet  nykyiseen asuntoomme kahdesta eri osoitteesta ja silloin jo karsimme tavaraa rankalla kädellä. Myös vuoden varrella olemme kerran tai kaksi käyneet kaappeja läpi. Me ei kumpikaan olla mitään tavaroiden himohamstraajia (mies kyllä enemmän..), mutta siltikin ihan mahdoton määrä turhaa roinaa oli ehtinyt kertyä kaappien perälle. Nyt viimeistään lähti myös ne tavarat, joita vuosi sitten mietittiin, mahtaako näitä vielä tarvita ja kun ei ollut tarvittu, niin pois vaan. Ennen meidän vaatehuoneen ovelta sai kurkotella takaseinällä olevaan vaaterekkiin, josko sieltä saisi jotakin napattua, mutta nyt sinne mahtuisi vaikka akvaariollinen kaloja!
Joka paikkaan tuli niin paljon lisää tilaa ja jotenkin koko mieli keveni, kun näki sen hävitettävän tavaramäärän. Kovin pienessä ajassa kaikkea rojua tuntuukin kerääntyvän, joten katsellaan puolen vuoden kuluttua, kuinka ahtaalla kaappitila taas on.

Me ei tehty mitään sen kummempia uuden vuoden lupauksia. Tarkoitus olisi vähentää herkkujen ja roskaruuan syömistä, mutta tässäkin tarkoituksessa toisena tavoitteena on rahan säästäminen. Itselläni ei tietenkään tässä vaiheessa ole tavoitteena mitään painonpudotusta, ollaanhan tässä vielä ainakin kuukausi, toivottavasti, raskaanakin ja imetyksen aikana ei tietysti sovi niinkään sen kummempia laihdutuskuureja aloittaa. Toiseksi monen kerran kokemuksella voin sanoa, että laihdutuskuurit eivät ole minulle se kaikista paras vaihtoehto, sillä siitä luisutaan äkkiä vaarallisille vesille. Mutta tavallista, edullista kotiruokaa olisi tarkoitus valmistaa ja syödä (lue: mies valmistaa, me muut syömme). 

Tänä vuonna on tulossa muutenkin suuria muutoksia ja suuria toiveitakin on ilmassa. Vauvan syntymä on näistä muutoksista ja odotuksista tietysti kärjessä. Lapsilla on vaihtumassa päiväkoti ja esikoinen aloittaa syksyllä eskarin. Yhtenä suurena haaveena on myös oman kodin osto. Sen kanssa emme pidä kiirettä tämän kaiken muun keskellä, mutta olisihan sellainen kiva löytää ennen esikoulun alkua, jos vaikka kotia ei löydy juuri tältä samalta alueelta. Emme kuitenkaan halua tehdä päätöksiä kiireessä ja tähän projektiin annamme aikaa niin paljon kuin tarvitsee. Vaikka ei sitä kieltää voi, kuinka paljon omakotikuume kasvaa asuntoja katsellessa, mutta katsotaan mitä kaikkea tällä vuodella on meille annettavaa!

RASKAUSVARTALO SYÖMISHÄIRIÖN JÄLKEEN

Tämä ei ole ensimmäinen raskauteni syömishäiriön jälkeen, mutta nyt aikaa on kulunut huomattavasti vähemmän edellisestä sairastumisesta. Ensimmäinen sairastuminen tapahtui jo reilu kymmenen vuotta sitten, jonka jälkeen siis koin jonkinasteista syömishäiriökäyttäytymistä vuosien ajan, mutta vain ajoittain, kunnes vajaa pari vuotta sitten putosin jälleen samaan kuoppaan pää edellä.

Painoni lähti nousuun uuden parisuhteen myötä, joka tottakai on aiheuttanut kausittaista pahaa oloa ja ahdistusta. Näytän tietysti terveemmältä ja muutenkin paremmalta vähän muodokkaampana. Itselle se on ollut kova pala, vaikka tottakai olo on suurimman osan ajasta huomattavasti parempi.

Mielestäni raskausvatsa on aina kaunis, kenellä tahansa. Huomaan silti eron entiseen itsessäni. Ennen kolmatta raskautta ehdimme asiasta keskustelemaan. Itseasiassa monta kertaa sanoinkin, tahdon vauvavatsan. Mutta kun se nyt on tässä, en tiedä mitä ajatella. Alkuraskaudessa, kun vatsa ei ollut vielä näkyvissä, toivoin joka aamu herääväni siihen, että se olisi yön aikana  tullut esiin. Halusin sen näyttävän selkeästi siltä, mitä se oli.

Alussa painoni nousi reippaammin, nyt vauhti on huomattavasti hidastunut. Pelkäsin ihmisten ajattelevan, että olen kauheasti lihonut. Siksi toivoin selkeän vatsan tulevan nopeasti esiin. Jotta minulla olisi ihan oikea syy. Minun olisi joka väliin, ja jokaiselle erikseen tehnyt mieli alkaa selittelemään, ”joo mä oon siis raskaana, en mä nyt muuten tältä näyttäisi.” Voisin ihan hyvin näyttääkin. Ja olen näyttänytkin. Mun paino kun on sahannut kymmenien kilojen välillä näiden vuosien aikana. 

Tämä raskaus on ollut kaikista kolmesta ehkä helpoin. Mutta siltikin raskas. Olen mielestäni ollut varsin hyväntuulinen, en kovin vaativa, vaikkakin mieheni saattaa osittain olla eri mieltä.. Mutta ihan totta, aika siedettävä odottaja. Siltikin, jollei päivittäin, niin lähes päivittäin, koen vähintään pienimuotoista ahdistusta suurentunutta vartaloani kohtaan.

Lisäksi tämä on toinen tyttöraskauteni, ja aivan kuten esikoista odottaessani, olen paisunut joka suuntaan. Poikaodotuksessa esimerkiksi vatsani kasvusuunta oli selkeästi eteenpäin. Kun taas tässä, juurikin alkuvaiheessa, jolloin vatsa ei ollut kunnolla näkyvissä, lantioni ja takapuoleni tuntuivat venahtavan puolimetriä sivusuuntiin. Tai entäs sitten rintojen kasvu, niiden rintojen, jotka ovat olleet henkilökohtainen ongelmani siitä asti, kun täytin yksitoista.. en voi edes kirjoittaa montako kuppikokoa  ollaan menty ylöspäin.

Mennään raskausviikolla 31 ja olen ottanut itsestäni yhden, siis yhden vatsakuvan, joka on tallessa. Harmittaa hirveästi, vaikka onhan tässä vielä aikaa. Aiomme kyllä ottaa vielä kunnon raskauskuvia. Ei ammattilaisella, mutta varmasti äitini ottaa.

Vaikka olenkin kokenut epämiellyttäviäkin tunteita kehoani kohtaan, niin olen siltikin saanut nauttia tästä raskaudesta. Ja olen kokenut todella paljon iloa ja onnea. Vieläpä enimmäkseen. Tiedän kantavani jotakin todella arvokasta ja sen vuoksi on vartalonkin koettava muutoksia. Vielä odotus palkitaan ja naisen vartalo on ihmeellinen, se palautuu, vaikka jäljet se tietenkin jättää. Ja niinhän sen kuuluukin mennä.

SUUNNITELTU YLLÄTYSRASKAUS

”Näkyykö tässä sun mielestä jotakin? Mä en kyllä oikeen tiä, täytyy varmaan hakee vielä uusi.” Tai uusia. Tulihan niitä testejä taas muutama tehtyä, ennen kun sen uskoi todeksi. Ensimmäiset  olivat hyvin haaleita ja kun sitten päätimme hakea testin, joka selkeästi ilmoittaa joko yes tai no, niin ruudulle ilmestyi KYSYMYSMERKKI??!!! Kuinka ollakaan, olin valinnut hyllystä vanhentuneen testin. Ja taas odoteltiin useampi tunti seuraavaa pissahätää. 

Juhannukseen aikaa kolme päivää. Kaikki mun edulliset limusidukat ja viinit ostettuna. Viimeinen testi näyttää jo selkeää plus-merkkiä, niin että tyhmempikin tajuaa. Aaai siis voiko seksiä harrastamalla tulla raskaaksi?

Ajattelin aina, että kaksi lasta on kiva, mutta kyllä kolmaskin vielä menisi. Eron jälkeen ei kuitenkaan lapsiasiat edes käyneet mielessä. Jossakin vaiheessa uutta parisuhdetta kuitenkin utelin, haluaisiko hän joskus omia lapsia. ”En tiedä, ehkä yhden joskus”, oli ensimmäinen vastaus. Siinä vaiheessa pienenpieni vauvankaipuu nosti jo päätään.

Viime vuonna tuskailin gynekologisten ongelmien kanssa. Olin kahteen kertaan sairaalassa useamman yön, kohtutulehduksen vuoksi. Ensimmäisellä kerralla poistettiin samalla kierukka, enkä uskaltanut sitä laitattaa uudelleen. Tästä huolimatta tulehdus tuli loppukesästä toistamiseen. Aloitin minipillerit, jotka eivät sopineet mulle ollenkaan, tämän jälkeen vaihdoin e-pillereihin, jotka eivät sopineet myöskään. Kävin yksityisellä lääkärillä ja huomattiin, että kappas, edellinen lääkäri oli määrännyt minua syömään pillereitä ihan miten sattui ja väärän mittaisilla tauoilla. Uusi yritys ja katsellaan sitten muutaman kuukauden päästä.

Mutta muutaman kuukauden päästä sama meno jatkui ja heikko mielenterveyteni oli taas todellakin lujilla. Olimme puhuneet muistakin ehkäisymahdollisuuksista, vaikken ollut kovin innostunut mistään niistä. Loppukeväästä mittani tuli kuitenkin täyteen ja uhosin, että mikä tahansa muu käy, mutta nämä pillerit vedän vaikka vessanpytystä alas.

Sovimme, että lopetan pillerit. Ei ruveta vielä vauvaa yrittämään, mutta tulkoon, jos tulee. Tässä vaiheessa päästin suustani jotakin, josta kuulen edelleen jatkuvasti, mutta oikeasti uskoin siihen itse. ”En mä varmaan enää edes tuu raskaaksi, ainakaan kovin helposti, kun ollut niitä tulehduksiakin ja joku hormonaalinen ehkäisykin ollut tässä pitkän aikaa..” Juu näinpä! Lopetin pillerit 20. toukokuuta ja siitä tasan neljä viikkoa eteenpäin tein ensimmäisen haaleita viivoja näyttävän testin. Sillä lailla niitä lapsia sitten ilmeisesti tulee.

Itselleni tämä onkin siis kolmas, mutta miehelle ensimmäinen. En oikeasti odottanut, että tämä kävisi näin äkkiä, mutta eniten pelkäsin, miten mies ottaa tämän ”vuodessa isäpuoleksi, avopuolisoksi ja isäksi”-tilanteen. Mutta hyvin. En ole kertaakaan havainnut kovin suuria pelkotiloja tulevan suhteen, pientä jännitystä, mutta kyllä mua itseäkin jännittää, vaikka tuttuja juttuja nämä onkin.

Mutta tulipahan testattua, että aina ei tarvi edes yrittää, niin sekin saattaa riittää. Ja ne juhannusjuomat, ne meni parempiin suihin samaan aikaan, kun itse litkin alkoholitonta Breezeriä valepulloista, jottei tarvitsisi heti kaikille kertoa. Ja meni läpi!

SEKTIO VS. ALATIESYNNYTYS

Molemmat kokeneena voisin muutaman sanasen aiheesta kirjoittaa.

Esikoista odottaessa selvisi jo ajoissa, että neiti on ottanut mukavan istumisasennon. Neuvolassa kuitenkin rauhoiteltiin, että vielä on hyvin aikaa kääntyä oikeaan tarjontaan, enkä tuolloin ollut edes huolissani asiasta. Tunsin pään selkeästi ylävatsalla, mutta siitä huolimatta olin toiveikas ja jokaisella käynnillä olin varma, että pää onkin peppu ja hän olisi kierähtänyt oikeaan suuntaan. Kun raskauden lopussa muutosta ei kuitenkaan tapahtunut, sain lähetteen käännösyritykseen. Sinnekkin menin vielä melko toiveikkaana ja olin lueskellut, että ulkokäännös onnistuu noin 40% tapauksista. Lääkäri kertoi yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu ja että jos vauva ei osoita minkäänlaisia merkkejä yhteistyöstä, niin lopetetaan, eikä väkisin aleta vääntämään. Käännösyritys ei ollut kovin kivulias, mutta tuntui hyvin epämukavalta. Hyvin nopeasti lääkäri huomasi, ettei vauvalla ollut aikomustakaan kääntyä ja homma keskeytettiin.

Silloin iski paniikki. Mitäs nyt sitten?? En ollut millään tavalla suunnitellut synnytystä, mutta mielessä oli kuitenkin ollut normaali alatiesynnytys. Lääkäri saneli vaihtoehdot, perätilasynnytys tai suunniteltu sektio. Vaikka kuinka olin toivonut alatiesynnytystä, en uskaltanut lähteä koittamaan. Lantioni oltaisi ilman muuta kuvattu, jotta vauva mahtuisi ulos, mutta ajattelin sektion olevan turvallisempi vaihtoehto, minulle, jolla ei ollut mitään kokemusta synnyttämisestä. Päivä lyötiin lukkoon (joka myöhemmim vielä siirtyi muutamalla päivällä eteenpäin) ja sitten odoteltiin.

Soitin heti ulkona äidilleni ja purskahdin itkuun. Oli vaikea selittää kyyneleiden tulvassa, että vauvalla on kyllä kaikki hyvin, mutta käännösyritys epäonnistui. Nopeasti kuitenkin harmitukseni väistyi, kun tajusin, että parin viikon kuluttua meillä olisi sylissä pieni rakas käärö!

Sektioaamu tuli ja olin pelosta jäykkänä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Sain Eevin nopeasti rinnalleni, vaikka pian jouduin hänestä luopumaan kun minut kärrättiin heräämöön odottelemaan puudutteen loppumista. Tiesin hänen kuitenkin olevan isänsä rinnalla kenguruhoidossa.

Sektiosta toipuminenkin tapahtui minulla hyvin nopeasti. Vaikeaa oli kotona olla tekemättä mitään, kun kunto oli niin hyvä. Sektiosta minulla ei ole siis pahaa sanottavaa. Eniten ehkä harmitti se, kun en saanut kokea sitä synnytyksen käynnistymisen jännitystä, vaan tiesin milloin mennään. Mutta se oli kuitenkin toissijainen asia siihen verrattuna, mitä lopuksi saimme<3

Nooan odotuksessa olin jo valmistautunut siihen, että on turha suunnitella yhtään mitään! Asiat menisivät kuten on tarkoitettu, minun ajatuksistani riippumatta. Tietenkin toivoin yhä, että saisin kokea myös alatiesynnytyksen ja siihen annettuinkin heti lupa, jos kaikki menisivät hyvin. Ja niinhän ne menivätkin. Jokaisella kerralla silti jännitin, että olisiko tämä toinenkin voinut kääntyä peppu menosuuntaa kohden. Vielä loppuviikoilla meillä oli käynti äitiyspolille, jossa varmistettaisi tarjonta ja KLIK!, oikeinpäin siellä köllöteltiin. Synnytyskertomuksen olenkin jo TÄÄLLÄ kirjoitellut, joten ei siitä sen enempää. Mutta toipuminen siitä oli vieläkin nopeampaa.

Molemmista jäi jälkikäteen hyvät muistot, vaikka jos saisin valita, niin kyllä alatiesynnytyksellä mentäisiin. Mutta koska näissä asioissa harvemmin saa valita ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, niin turha sitä on etukäteen miettiä.

Ja kaiken tämän jälkeen, kumpaakaan en vaihtaisi!<3

SYNNYTYSKERTOMUS

Torstaipäivä 5.5.2016 alkoi ihan normaalisti kuin mikä päivä tahansa. Meillä oli Eevin kanssa suunnitelmissa lähteä päikkäreiden jälkeen Pelle Hermanni-puistoon mun ystävän ja hänen tyttärensä kanssa. Oli kuuma päivä. Puistossa keinuttiin ja pyörittiin karusellissa, paljon sai juosta tuon 1,5v neidin perässä kun kaikki asiat kiinnostivat samaan aikaan. Puistoilun jälkeen lähdettiin vielä Prismaan ruokaostoksille, jossa mua sattui vähän väliä nivusiin niin, että jalat meinasivat pettää alta.

Illalla Eevi meni nätisti nukkumaan. Mä mietin, että kyllä oli rankka päivä ja ihme jos tänä iltana ei lähdetä synnyttämään. Siis ajattelin niin, mutta en ollut siihenkään valmis, että pitäisi lähteä.. Oikaisin itseni sohvalle ja vähän puoli yhdeksän jälkeen tuntui, että nyt tuli ja tulee jotakin housuihin ja se ei herranjumala ole pissa!! Juoksin vessaan ja ei siinä sen jälkeen ollut enää mitään mietittävää, lapsivettähän se oli ihan selkeästi. Siinä vaiheessa meinasikin jo paniikki täyttää ajatukset. Olin valmistautunut tähän hyvin, mutta en kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Ensimmäisenä soitin äidille, että nytkö meidän muka pitää lähteä, vaikka kyllähän mä sen tiesin, että nyt oli aika. Soitin vielä synnärille, että kohta tullaan. Tässä vaiheessa mua ei vielä supistellut kipeästi. Äiti tuli meille ja tsemppasi kovasti, mä yritin vielä venyttää lähtöä pistämällä astianpesukonetta päälle ja syömällä rahkaa, mutta lopulta oli pakko lähteä ja puoli kymmenen jälkeen istuin jo käyrillä ja kätilön haastateltavana. Siinä käyrillä alkoikin jo pikkuhiljaa supistukset tuntua, saatiin huone ja jäätiin odottelemaan. Kätilö teki sisätutkimuksen ja mä petyin, kun kuulin, että kohdunsuu on vielä tosi takana ja ihan vaan sormenpäälle auki...blaaaah.

Keskiyön jälkeen supistukset olivat jo kovia, mutta en tajunnut, että siinä vaiheessa se oli vielä pientä. Sain panadolin ja 00.30 mulle alettiin täyttää ammetta. Kätilö sanoi, että jos tunnin-puolitoista siellä pystyn lillumaan ja rentoutumaan niin tilanne voi olla jo ihan eri sen jälkeen. No eipä kauheasti ollut. Aluksi amme tuntui rentouttavalta, mutta hetken päästä kivut olivat niin kovia, että rentous oli hyvin kaukana. Puoli kahdelta oli päästävä pois. Kahdelle sormelle auki, juuri ja juuri.

Ammeen jälkeen sain ilokaasunaamarin naamalle. Siitä oli hyötyä ja välillä ei.. Viiden maissa soittelin kelloa ja sanoin, että nyt ei kestä enää sekuntiakaan. Taas kokeiltiin tilannetta ja kätilö sanoi soittavansa anestesialääkärille. Mun tuurin tuntien epiduraalin laittokaan mennyt ihan niinkuin elokuvissa. Neljä reikää jäi selkään, mutta kun se vihdoin alkoi vaikuttaa, en osaa edes sanoin kuvailla kuinka ihanaa se oli! Ja siitä epiduraalistahan tuli lopuksi muitakin ongelmia, niistä täällä.

Sain kuitenkin myös itse tässä vaiheessa hetken levättyä. Avautumisvaihe oli raastavan pitkä, seuraavana aamuna tilanne ei ollut kovinkaan paljoa edennyt. Minä sain okstosiinitipan. Päivällä aloin taas tuntea supistuksia, mutta kipulääkityksen takia se ei ollu mitään verrattavissa edelliseen yöhön. Kipulääkitystä ja oksitosiinitippaa säädeltiin supistusten ja kipujen mukaan. Tilanne alkoi edistyä, joskin ei vieläkään vauhdilla ja D kerkesi käymään toisenkin kerran kotona. Iltapäivää kohden supistukset tuntuivat taas enemmän ja eri tavalla. Kätilö katsoi tilanteen ja sanoi, että ihan kohta päästään tositoimiin. Hetken vielä kärvistelin, mutta sitten oli taas pakko soittaa kelloa, että NYT ja silloin oli aika. Kello oli vähän vaille 17 ja päivämäärä siis vaihtunut 6.5. Sain alkaa harjoittelemaan ponnistamista ja se ei enää sattunut, tuntui oikeastaan hyvältä kun tiesi, että kohta tämä on ohi!  Vaikka ponnistusvaihe ei sattunut, oli se uuvuttavaa. Virallinen ponnistusvaihe taidettiin kirjata alkaneeksi noin 17.10. Lopussa tuntui, että tilanne jäi junnaamaan. Poika meinasi tulla, mutta ei tullutkaan. Lääkäri oli tullut paikalle ja viimeisessä ponnistuksessa avustettiin pienellä imukupilla ja pieni poika syntyi maailmaan 17.33.

Kiireellä hänet kuitenkin vietiin lastenlääkärille tarkistukseen. Kätilö kuitenkin rauhoitteli, että kaikki on hyvin ja kohta saisimme hänet takaisin. Olin niin uupunut ja väsynyt, että luotin vain kätilön sanoihin. Ja kohta terve ja hyvinvoiva poika 4184g ja 52cm tuotiin rinnalleni♡  Yhdessä siirryimme osastolle hyvin hyvin väsyneinä, mutta hyvin hyvin onnellisina!♡