Ensimmäinen paniikkikäynti synnärillä

Mä oon omasta mielestäni selvinnyt tästä raskaudesta aika hyvin. Tai siis paljon paremmin kuin missään vaiheessa olin ajatellut. Onhan tässä ollut tietysti jännittäviä ajanjaksoja, kuten ylipäätään koko alkuraskaus ja viimeiselle kolmannekselle siirtyminen, mutta pari viikkoa sitten nousi oikeasti huoli. Olin toisiksi viimeistä perjantaita töissä. Mulla oli vain yksi pidempikestoinen asiakas ja sekin vasta iltapäivästä. Päivän rytmi siis poikkesi jo alunperinkin normaalista. Vauvan perätila oli tiedossa ja edellisenä yönä oli jälleen ollut aikamoista bailaamista vatsan sisäpuolella. Vauva liikkui aamulla normaalisti, mutta päivää kohden liikkeet tuntuivat erilaisilta. Tuntuivat hyvin, mutta selkeästi kuitenkin huomasin eron. En alkanut heti lietsomaan paniikkia mielessäni, joka vähän yllättikin, vauva olisi saattanut vihdoin vain vaihtaa tarjontaa. 

Lähdin siis iltapäiväksi töihin ja kesken töiden huomasin vain edelleen miettiväni muuttuneita liikkeitä. Siinä vaiheessa vauvan liikkeet olivat kuitenkin sen verran suuria, että normaalina työpäivänä ne tuntuivat selkeästi, mutta sinä päivänä oli selkeästi vaisumpaa. Asiakkaani jälkeen päätin, että en voisi mennä rauhassa kotiin, vaan mielenrauhan saamiseksi olisi parempi käydä synnärillä. Edelleen oloni oli melko rauhallinen, varmasti siksi, että tunsin kuitenkin liikkeitä, toisin kuin edellisessä raskaudessa. Pelko alkoi kuitenkin vallata mieleni hetken päästä. Yritin laittaa miehelle viestiä, häntä pelästyttämättä, siinä  kuitenkaan onnistumatta. Vaikka kuinka yritin viestissä painottaa, että tunnen kyllä liikkeet, hän taisi lukea ainoastaan, että liikkeet ovat erilaisia, voisin käydä tarkistuksessa. En tietenkään voi moittia häntä siitä. Olisin itse käynyt välillä vielä kotona vaihtamassa vaatteet, mutta mies patisti mut menemään suorinta tietä sairaalalle. Vasta soittaessani synnärille, alkoivat kyyneleet nousta silmäkulmiin. Jotenkin tilanne oli vain niin tuttu, vaikka se olikin täysin erilainen. Sen suurempia mun ei tarvinnut puhelimessa selitellä, kuin mainitsin edellisen raskautemme, kätilö sanoi suorilta, että tervetuloa tänne.

Sain samalla hankittua lapsille hakijan isältään ja sanoin myös miehelle, ettei hänen ole pakko lähteä töistä, pärjäisin kyllä. Luotin, että kaikki olisi hyvin tai ainakin paremmin, kuin viimeksi. Ne vähän normaalia vaisummatkin liikkeet huojensivat oloa. Matka tuntui kuitenkin raskaalta. Suurimmaksi osaksi mieleni täyttyi vain viime vuoden helmikuisesta automatkasta. 

Minut otti vastaan tuttu kätilö. Sama, joka viime reissulla vietti suurimman osan ajasta meidän kanssa. Sama joka oli meidän kanssamme jopa sairaalapapin siunaustilaisuudessa. Se lämmitti mieltä. Menimme samaan huoneeseen, jossa viimeksi saimme huonot uutiset. Olin aiemmin toivonut, että tarvittaessa pääsisimme eri huoneeseen. Tässä kohtaa kuitenkin huomasin, että sillä ei ollut mitään merkitystä. Kunhan vain kuulisin vauvan sydänäänet. Kerroin mistä kohtaa äänet oli hyvin saatu kuuluviin neuvolassa ja siinä samasssa, kun anturi kosketti vatsaani, kuulin vauvamme sydämen. Silloin pääsi helpotuksen kyyneleet. Vaikka toisaalta melko varmasti sitä odotinkin, tuntui silti pitkältä ajalta saada varmistus asialle. 

Lähes parikymmentä minuuttia istuin kuitenkin käyrillä tuntematta mitään liikkeitä, vaikka samalla näkemäni sydänkäyrä sai minut pysymään rauhallisena. Kunnes yhtäkkiä liikkeet palasivat. Yhä vähän erilaisina, mutta kuitenkin. Lääkäri tuli puolen tunnin kuluttua vielä ultraamaan. Lääkäri kertoi kaiken näyttävän normaalilta ja ultrasikin onneksi pidemmän kaavan mukaan. Näytöltä näin liikkeitä, vaikka ne kovin vähäisiltä tuntuivatkin. Vauvalla kuitenkin asento oli edelleen tukeva perätila, eli liikkeiden muuttuminen ei johtunut tarjonnan muutoksesta. Uskaltauduin kuitenkin kotiin ja olin helpottunut, että olin tullut tarkistukseen. Illalla tunsin liikkeitä kuitenkin normaalisti. Oliko syynä sitten kokoaan erilainen päivärytmini, keskityin liikkeisiin normaalia enemmän ja ne eivät ehkä eronneet normaalista, mutta päivä erosi. Tästä kuitenkin nyt pari viikkoa aikaa ja meidän seuraava kontrolli on onneksi maanantaina. Nyt vauva tuntuu olevan jo hyvin kookas, joten liikkeet tuntuvat lähes jatkuvasti. Yöt ovat yhtä tuskaa, mutta yritän vain ajatella, että parempi jatkuva möyriminen, kuin hiljaisuus. Eikä tässä lisäksi ole enää montaa viikkoa aikaa.

UUSI RASKAUS VAUVAN MENETYKSEN JÄLKEEN

Vihdoin saan jakaa tämän uutisen teidän kanssa! Me odotetaan vihdoin uutta vauvaa. Niin monta kertaa halusin aiheesta kirjoittaa, niin paljon olisi sanottavaa. Ja samaan aikaan takaraivossa jyskyttää kauhu ja pelko menettämisestä. Tapahtuuko heti pahin, jos vähänkään uskallamme iloita? Päättyykö jälleen kaikki aivan yllättäen? Halusimme pitää asian salassa mahdollisimman pitkään, ettei vaan joutuisi selittelemään. Ettei taas joutuisi pettymään. Rakenneultra ei meidän tilanteessa ole mikään etappi. Se tietysti paljon helpotti oloa, ainakin hetkeksi. Vauvallamme oli kaikki hyvin. Kaikki näytti juuri siltä, kuin kuuluukin. Vaikka raskaudet kohdallani ovat olleet ns "normaaleja", raskausdiabetesta lukuunottamatta, oli silti pelko todella suuri ennen ultraa. Viime kerta päättyi niin yllättäen, niin surullisesti, etten enää ole voinut luottaa täysillä mihinkään.

Itsellänihän uuden raskauden toive oli todella suuri jo hyvin varhain. Olen kirjoittanut, kuinka sylini vain huusi tyhjyyttä ja huutaa kyllä edelleenkin. Vaikka onkin lapsia sitä täyttämässä. Miehen kanssa käytiin paljon keskusteluja ja minä vain odotin. Vaikka en lopulta joutunut odottamaan ihan hirveän kauaa, tuntuivat ne kuukaudet vuosilta. Meillä kävi toistamiseen hyvä tuuri. Viime kerralla tulin raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn jättämisestä, nyt toisella kerralla raskaus alkoi toisesta kierrosta. Siinä mielessä olemme onnekkaita, ettei itse yrittämiseen ole kulunut aikaa. Pelkäsin sitäkin. Entä jos en enää tulisikaan raskaaksi. Koskaan ei tiedä. Olen kirjoittanut myös raskauden valeoireista. Kun toivoo tarpeeksi kovaa, alkaa itsekin uskoa olevansa raskaana, vaikka mahdollisuus siihen olisikin hyvin pieni. Jollakin tavalla toivoin koko ajan tulevani raskaaksi, vaikka emme aluksi yrittäneetkään. Toivo oli vain niin suuri, että se ohjasi ajatuksiani. Lopuksi siis positiivisen testin tekeminen oli pelon ja onnen sekainen shokki. Tätä olin koko ajan halunnut, mutta silti pelkäsin heti menettäväni sen. 

Siitä alkoivat piinaavat viikot. Vaikka tässä raskaudessa 12 viikon täyttyminen, liikkeet, puoliväli, tai rakenneultra eivät merkitse niin paljon kuin aiemmin, ne silti vievät eteenpäin. Ne antavat uskoa siihen, että vatsassani on jälleen joku pieni ihme, jonka tällä kertaa toivottavasti saamme tuoda kotiin asti. Tämä on raskauksista kaikista pelottavin. Pääsen vihdoin kirjoittamaan kaikesta siitä tunteiden sekamelskasta, jonka tämä raskaus on odotetusti tuonut tullessaan. Olen sanattoman onnellinen kaikista niistä onnitteluista ja tsempeistä, joita olette meille lähettäneet. Nyt ollaan päästy puolivälin ohi ja tänään myös rakenneultran ohi ja tunnen edelleen pienet potkut vatsassani. Hän on yhä siellä, elossa.

Lapsen kuolema muuttaa ajatusmaailmaa

Viime vuosi oli henkisen kasvun paikka tai se kasvu jatkuu edelleen. Niin moni asia on muuttunut vuoden takaisesta. Suurimpana on se, mitä ylipäätään asioista ajattelee. Kuinka turhista asioista ihmiset viitsii valittaa. 

Vaikka paljon on muuttunut, ei menetys ole silti vienyt kaikkea. Mulla oli ennen unelmia, haaveita ja toiveita. Kohtukuoleman jälkeen luulin, etten enää ikinä voisi haaveilla. Ensin pinnalla pitävä ajatus oli vain, kunhan saisin pitää perheeni. Kumpa pysyisimme terveinä. Kumpa kukaan tai mikään ei veisi tätä, mikä on jäljellä. 

Myöhemmin tajusin, että vaikka elämässä kokee suuren menetyksen, ei sen ole pakko viedä kaikkea muutakin. Niimpä olen alkanut taas haaveilemaan. Ihan tavallisista asioista. Kukapa ei toivoisi paljon rahaa? Tai ainakin niin paljon, ettei tarvitsisi stressata, tuleeko iso vakuutuslasku heti joulun jälkeen. Minä ainakin haaveilen lottovoitosta. Tällä hetkellä haaveilen kissasta. Pienestä vessaremontista. Paremmasta tästä vuodesta. Siitä, että saan tehdä töitä ja asiakkaita riittää. Kaikista eniten toivon edelleen, että lähimmäiseni pysyvät terveinä ja saan pitää heidät kaikki. Mutta uskallan haaveilla myös muista asioista.

Jos voisin, poistaisin elämästäni kaikki ihmiset, jotka ajattelevat kaikesta negatiivisesti. Tai tuovat meidän elämään pelkkää kurjuutta. En kaipaa sellaisia ihmisiä lähellemme. Omasta mielestäni olemme saaneet lähivuosiksi ihan riittävästi murhetta ja paskaa kannettavaksemme. Valitettavasti joitakin ihmisiä ei voi kokonaan poistaa, vaikka haluaisi. Mutta toivottavasti näidenkin ihmisten silmät joskus aukeavat ja he saavat kokemuksen, ettei elämä olekkaan sen pöllömpää. Lakkaisivat valittamasta turhista ja keskittyisivät elämään. Sitä minä kaikille toivoisin.

Surun ja masennuksen häilyvä raja

Aikaa on kulunut kohta viisi kuukautta ja olen yhä surullinen. Todella surullinen. Toisinaan olo on vain tyhjä, mitäänsanomaton. Onko se jo masentuneisuutta? Minä kun luulin tietäväni, miltä se tuntuu. Ei, tämä ei ole sitä samaa tunnetta. Viime kuukausissa on ollut paljon hyviäkin asioita. Välillä olen räjähtänyt ihan aitoon nauruun, nauttinut lapsista, miehestä, läheisistä. Välillä taas tunnen, kuinka poskilihaksia kiristää hymyily ja sisällä on pelkkää ikävää. Välillä, kuin tyhjästä, hengittäminen muuttuu raskaaksi ja keuhkot eivät ota vastaan happea niin paljon, kuin tarvisi. Olen edelleen käynyt viikoittain keskustelemassa. Muutaman kuukauden jälkeen alkoi hetken seesteisempi aika. Tuli eteen useampi hyvä viikko, mutta jostakin syystä tipahdin yhtäkkiä syvempiin vesiin.

Olen aina ollut huono käsittelemään ikäviä ja negatiivisia asioita. Tuntuu, kuin tämä suru ja tuska olisi vetänyt kaikki ikävät tunteet kymmenen vuoden takaa takaisin pintaan. Uppouduin yllättäen ajattelemaan kaikkia ikäviä asioita, joita olen muille aiheuttanut tai joita olen itse joutunut kokemaan. Jumalauta kymmenen vuoden takaa! Kuka sellaisia enää edes muistelee. Olen istunut nuoruudessani varmaankin satoja tunteja puimassa niitä hölmöjä erehdyksiä, jotka nyt vain jostakin syystä sattuu joidenkin eteen tulemaan. En siltikään muista näistä entisistä terapiaistunnoista juurikaan mitään. Toki olen varmasti 16-vuotiaana ajatellut elämästä aika paljon eri tavalla, kuin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.

Terapeuttini on saanut melko todellisen kuvan siitä, millainen olen. Sitä samaa kuvaa ei ole ihan kaikilla. Luulen, että moni ystävä tai kaveri, joka joutuisi kuvailemaan minua, vastaisi minun olevan huumorintajuinen, iloinen ja ehkäpä vielä sosiaalinen. Enkä väitä, etteikö näistä mikään pitäisi paikkaansa, näin varmaan kuvailisin itseäni itsekin. Mutta jos pääsee kaivautumaan minuun vähän syvemmälle, niin adjektiivit muuttuvat aika radikaalisti. Sanoisin, että epävarma, yliherkkä, vähän alistuvakin, mustasukkainen, miellyttämishaluinen, olisivat niitä sanoja, jotka ovat sitä aitoa minua. Useimmiten pysyn tasapainossa näiden kanssa, mutta kohdatessani vaikeita asioita tai tilanteita, nämä hyppäävät sieltä syvältä minusta. Ja niiden kanssa on joskus mahdotonta elää. 

Tämä tavattoman raskas, elämää muuttava kokemus toi surun mukana pintaan kaikki ne ikävät asiat elämässäni, jotka luulin jo käsitelleeni ja osittain unohtaneenkin. Tästä syystä jatkan terapiaani kohta uudessa paikassa, jotta en hukkuisi menneeseen. Suruaika ei ole vielä ohi, eikä sille voi sanellakkaan oikeaa aikaa, toinen selviää nopeammin ja toinen hitaammin. Minä, jolle kahvikupinkin tiputtaminen lattialle, tuntuu maailmanlopulta, siinä kai kestää hieman kauemmin.

Miksi lähdit luotamme? Kysymys, johon emme koskaan saa vastausta

Mun oli tällä kertaa ihan oikeasti aikomus kirjoittaa ihan jostakin muusta. Ostamastamme talosta ja ensi viikolla alkavasta remontista. Siitä, että ei meidän elämä ihan joka päivä tai ainakaan ihan joka hetki, ole ihan pelkkää paskaa. Siitä, että pystyn iloitsemaan lapsista ja heidän ilosta. Siitä, että pystyn välillä nauramaankin, vaikka se samalla vähän sattuukin. Mutta tunne ei anna periksi. Ei anna mun kirjoittaa ilosta, vaikka kuinka haluaisinkin. Ehkä yritän taas seuraavalla kerralla.

Tällä viikolla oli paluu äitiyspolille. Niistä samoista Helvetin porteista, joista kerran menin sisälle ja poistuin tuhansina palasina ulos. Jälkitarkastus. Tätä oli odotettu. Peläten, mutta ehkä tämä antaisi meille ne viimeiset vastaukset, joita odotimme. Monta kertaa mietittyäni, en enää edes tiennyt, minkä vastauksen olisin halunnut kuulla. Olin mielessäni laittanut syitä järjestykseen. Mikä olisi helpoin kuulla, mikä olisi helpoin hyväksyä. Silti mikään syy ei olisi hyväksyttävä. Hetken ajattelin, että jos Aino olisi ollut vakavasti sairas, hyväksyisinkö hänen menetyksen paremmin, jos se olisi ollut väistämättä edessä. Toinen ajatukseni kuitenkin oli, olisiko se periytyvää, voisiko se tapahtua uudelleen?

Ainut asia, jota en tahtonut kuulla, olisi se, että kaatumisellani olisi ollut jotakin tekemistä sen kanssa. Luoja älä anna lääkärin lausua niitä sanoja. Vauvamme oli täysin terve, hänessä ei ollut niin minkäänlaista virhettä. Hän oli täydellinen. Mutta miksi täysin terve, kaikinpuolin niin virheetön pieni vauva viedään meiltä pois? Siihen emme saa vastauksia ikinä. Kaatuminen olisi sopinut kuvaan, mutta lääkärin sanojen mukaan isku olisi tarvinnut kohdistua suoraan vatsan alueelle ja olla muutenkin kovempi, kuin pelkkä pieni pyllähdys. Puolet näistä tapahtuu ilman mitään syytä, ilman mitään osumaa mihinkään. Osittain sanojen helinää minulle. Kuulin vain ”kaatuminen sopisi ajallisesti kuvaan.” En halunnut kuulla sitä. 

Me teimme silloin kaikkemme. Riensimme polille ultraan, sydän- ja supistuskäyrille. Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli kuten pitikin. Ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan. Tiedän, etten voi syyttää itseäni. Tottakai järkenikin sen minulle sanoo. Mutta en minä tätä halunnut kuulla. Jäljelle jäi yhä vain pelkkiä kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Hän on vain poissa ja meidän pitäisi hyväksyä se, ilman selityksiä. Kaunis, pieni, terve tyttöni. Kuinka ikävöinkään sinua.