EN SUOSTU SYNNYTTÄMÄÄN ILMAN MIESTÄNI

Olen koko ajan yrittänyt olla positiivisin mielin jylläävää pandemiaa kohtaan. Meidän perheessä on ollut lomautusta ja rahahuolia, mutta ihan hyvin ollaan pärjätty. Itseäni ei ole juurikaan hetkauttanut se, ettei baareihin ole viitsinyt mennä ja muitakin ylimääräisiä menoja on suositeltu karsimaan. Se on välillä ollut tälläiselle kotihiirelle hyvä tekosyy. Nyt on saanut ja kannattanutkin pysyä kotona. Lasten kanssa olisi välillä tehnyt mieli mennä leikkimaahan tai uimahalliin, mutta ollaan kuitenkin huomattavasti enemmän puuhailtu ulkona, mitä normaalisti. Hiihdetty, luisteltu, pulkkailtu, retkeilty. 

Jälleen ravintoloiden sulkemisen myötä, miehellä on todennäköisesti lomautus edessä. Vaikka yleensä mies on meidän suhteessa se rauhoittelija, joka joutuu vähän painamaan jarrua, kun mun pää ei meinaa kestää muuttuvia tilanteita, niin tässä asiassa mä olen kyllä se, joka yrittää hillitä miehen yli menevää stressiä. Meillä on kuitenkin perusasiat kunnossa, olleet koko ajan. Vaikka rahat olisivat vähissä tai täysin loppu, niin ei me nälkään kuolla. Meillä on paljon läheisiä, joilta ihan varmasti saisi apua, jos todellinen hätä yllättäisi. Asuntolainaan on mahdollista hakea lyhennysvapaata ja isompia laskuja on varmasti mahdollista pilkkoa pienemmiksi ja jos ei, niin eiköhän eräpäivien kanssa ole mahdollista joustaa. Tuntuu, että välillä mieskin nämä asiat käsittää, kun oikein asiasta keskustellaan, kun taas välillä hän pyörittää niitä päässään ja yön pimeinä tunteina paniikki on taattu ja yöunet menetetty.

Mutta kyllähän minä sen ymmärrän, sillä teen itse samaa. Korona vaikuttaa mun ajatuksiin myös, toki aivan eri saralla. Mun suurimmat pelkoni liittyvät itse raskauteen ja synnytykseen. Entä, jos joudun menemään yksin ultriin? Entäs jos joku meistä sattuukin sairastumaan ja joku ultra on peruttava kokonaan? Mutta kaikista suurimpana huolena, entä jos joudun synnyttämään yksin?? Jos rajoitukset menevät niin pitkälle, että tukihenkilöä ei saa ottaa synnytykseen mukaan? Mä en vain suostu synnyttämään yksin. Toki edellinen synnytys oli täysin poikkeava tilanne, mutta mä en olisi selvinnyt siitä ikinä yksin. Itse synnytys meni ihan hyvin, mutta mä en voisi kuvitellakkaan olevani siinä tilanteessa koskaan ilman mun miehen tukea. En edes tiedä, oliko missään vaiheessa viime keväänä tilannetta, että synnytykseen ei olisi saanut ottaa miestä mukaan. Mutta ilmeisesti jossakin oli, että mies sai tulla mukaan vasta synnytyssaliin siirryttäessä ja joutui poistumaan heti synnytyksen jälkeen.

Minä tarvitsen hänet vierelleni koko ajaksi. Suurin toiveeni synnytyksestä olisi, että voisin olla kotona supistusten kanssa niin pitkään, kuin mahdollista, elää sitä jännitystä, koska mennään ja sen jälkeen mennä yhdessä mieheni kanssa sairaalaan. Odotan neljättä lastani, enkä ole päässyt kokemaan tätä, varmaan niin tavanomaista synnytystä koskaan. Ensimmäinen oli suunniteltu sektio perätilan takia, toisesta meni lapsivedet ja minut käskettiin suoraan synnärille, vaikkei supistuksia vielä ollut tullut yhtäkään (tämä muistaakseni edellisen sektion tai raskausdiabeteksen takia). Ja kolmas tietysti kaikista surullisin ja epätavallisin, kun synnytys jouduttiin käynnistämään menehtyneen vauvamme vuoksi.

Mutta nyt, en enää tiedä uskaltaisinko nauttia jännittävästä odottelusta kotona. Pelkäisinkö koko ajan vauvan menehtyvän vielä viime metreillä? Pelkäisinkö sitä, etten tiedä, koska kuuluisi lähteä ja olisimme paikalla niin aikaisin, että meidät hätistettäisiin vielä takaisin kotiin tai entä jos emme edes ehtisi sairaalaan? No tähän viimeiseen en oikein usko, toinen synnytys kesti pelkästä vesien menosta vielä lähes vuorokauden ja silloinkin supistuksiin jouduttiin laittamaan vauhtia. Viime käynnistys oli myös hidasta puuhaa, toki kroppani ei ollut tällöin valmis synnyttämään ja tilanne oli muutenkin täysin luonnoton. Mutta kolme, täysin erilaista synnytystä kokeneena, en yllättyisi enää mistään. Se tekeekin tilanteesta hankalan.

Synnytykseen on vielä paljon aikaa ja koronarajoitukset ehtivät muuttumaan monta kertaa ennen sitä. Toivottavasti. Meille on alusta asti puhuttu mahdollisuudesta mennä käymään pelkopolilla raskausaikana, keskustelemaan itse raskausajasta kohtukuoleman jälkeen ja ylipäätään kaikista mahdollisista ajatuksista. Alkuun itse synnytys, tuntui minusta ainoalta asialta, joka ei jännittänyt ja joka tuntui itsestäänselvyydeltä, sillä menihän synnyttäminen viimeksi hyvin. Mutta mitä lähemmäksi kesää mennään, sitä pelottavammaksi ja todellisemmaksi synnytyskin tulee. Olen miettinyt jopa sektion mahdollisuutta, vaikka aina olen ollut enemmänkin alatiesynnytyksen puolustaja. Mutta tosiaan, ensimmäinen ja ainoa sektioni on kaikista synnytyksistäni ainoa, jossa ei tullut minkäänlaisia ongelmia ja toipuminenkin tapahtui nopeasti. Pelkopolikäynti tulee kuitenkin olemaan aiheellinen, uskoisin, että meidän molempien jännityksen vuoksi. Saamme sieltä varmasti hyviä näkökulmia asioihin ja toivon mukaan myös luottoa siihen, että kaikki menee varmasti hyvin. Lisää synnytyspohdintoja tulossa viimeistään käynnin jälkeen. Mutta synnyttämään yksin en mene.

Koronaväsymys ja rahahuolet

Vuosi on ollut monella tapaa uuvuttava. Ja puhun varmasti monen ihmisen suulla tämän sanoessani. Ei varmasti ole yhtäkään ihmistä, johon tämä ei olisi vaikuttanut jollakin tapaa negatiivisesti. Osa on päässyt helpommalla ja osa ei, mutta jokaisen ahdinko on omanlaisensa. Pandemia on näkynyt meidän perheessä alusta asti, mutta monta kuukautta pidin sitä vähäpätöisenä asiana meidän arjessa. En vähätellyt sen olemassaoloa, mutta jotenkin meidän perheessä oli suurempia murheita, jotka veivät mukanaan. Mies oli jo keväällä lomautettuna, mutta se tuntui silloin tapahtuvan hyvään aikaan. Mun ei tarvinnut selviytyä vauvamme menetyksestä yksin, vaan mulla oli rinnalla joku auttamassa pääsemään ylös. Lisäksi meillä oli talokaupat, remontti ja muutto. Elimme pienillä rahoilla, mutta kaikki tarpeellinen pystyttiin hankkimaan.

Kesän lopulla palasin töihin. Päästiin pahimman yli, menetyksen kanssa. Se kulki vihdoin rinnalla, ei vienyt koko maailmaa mennessään. Nautin taas työstä ja elokuussa sain niitä paljon tehdäkkin. Kunnes vierittiin uudelleen suden suuhun. Maskisuositusta, tiukkoja turvavälejä, pelkoa. Asiakasmäärät romahtivat, töitä tehtiin silloin kun niitä oli, ei silloin kun itselle parhaiten sopi. Ja entäs ravintola-ala? Ei varmaankaan tarvitse edes mainita siitä erikseen. Pikkujoulukausi ravintoloissa oli täysi fiasko. Miehen työtunnit vähenivät roimasti. Siinä, missä vielä ensimmäiseen korona-aikaan saatiin helpotusta lainan maksussa, tarvitsee sitä nyt maksaa normaalisti. Tuli talvi, viime vuoden haalarit jäivät lapsille pieniksi.

On muutama asia, joista yritän viimeiseen asti pitää kiinni, oli rahatilanne kuinka nihkeä tahansa. Laskujen maksaminen, ruokaa kaapissa ja lapsille laadukkaat ulkovaatteet. Lasten ulkovaatehankinnoissa rahanmeno on mielestäni sama, ostaako sitten halvempaa vai kalliimpaa. Syksyllä yritin mennä sieltä, mistä aita on matalin, eli sieltä, missä oli edullisempaa. Ostin lapsille normaalia edullisemmat välikausikengät. Sillä ajatuksella, että niitä pidetään ihan pieni hetki, ennen kun talvisemmat säät iskevät ja toiseksi, ne eivät todennäköisesti menisi jalkaan enää ensi keväänä. Jep, nuoremman kengät olivat rikki muutamassa viikossa. Myöskin eräänä talvena tein saman virheen ja ostin halvemmat talvihaalarit. Ne tuntuivat joka ulkoilun jälkeen olevan läpimärät, molemmista katkesi jalkalenksut alta aikayksikön ja haalarista tuntui näkyvän läpi polvien ja pepun kohdalta noin kuukauden käytön jälkeen. Joten kaksi edullisempaa haalaria talven aikana vastaa aikalailla yhtä kalliimpaa ulkovaatetta, joka taas kestää koko talven ja hyvällä tuurilla vähän ehkä vielä seuraavaakin.

Nyt vasta koronan vaikutukset ovat kunnolla rantautuneet meille ja pakko myöntää, se kyllä väsyttää. Arki on täysin erilaista. Niinkään maskin käyttö tai turvavälit kaupassa eivät aiheuta ylimääräistä kuormitusta, vaikka usein kyllä maskin kanssa saa pienen happivajauksen, eikä ajatuskaan enää tunnu kulkevan. Mutta kaikki tämä muu. Mihinkään ei viitsi mennä ja koko ajan täytyy olla laittamassa käsiin desiä, niinkun kädet eivät tässä ammatissa olisi rutikuivat muutenkin. Lapsille pelkkä kaupassa käyminen on tänä päivänä elämys. Me pyrimme käymään ruokakaupassa silloin, kun lapset eivät ole kotona tai sitten toinen meistä jää kotiin. Välillä kuitenkin täytyy lapsetkin raahata mukaan, onneksi he kuitenkin ovat innokkaita maskin käyttäjiä tai ainakin vanhempi. Kauppareissu on kuitenkin yhtä "älä koske siihen, älä koske tuohon, älä mene liian lähelle muita." Ja kauppareissun jälkeen autossa, "älä laita sormia suuhun, älä laita sormia nenään ja sitten suuhun." Ja vastaus useimmiten on "emmä ees laittanu ku vaan kutittaa tosta nenän vierestä!" Juu no kuinkas sattuikaan.

Mutta näillä mennään, mitä nyt on. Meillä on onneksi mielettömän laaja ja läheinen sukulais- ja ystäväpiiri, että tuskimpa tässä nälkään joudutaan kuolemaan. Ja niin kauan, kun rahaa riittää laskuihin, ruokaan ja muuhun tarpeelliseen, sekä meillä on kotona toisemme, on turha valittaa. Niin kauan, kun perusasiat ovat kunnossa, ei kannata takertua pieniin ongelmiin tai tehdä niistä pienistä ongelmista suurempia kuin ne ovat.

NÄIN JÄRJESTÄT KORONASYNTTÄRIT

Meille joulunaika on yhtä juhlaa. Pitkien joulupyhien lisäksi meillä on puolen kuun aikaan yhden lapsen synttärit. Ja tänä vuonna vuorossa oli 6-vuotiskekkerit. Tähän asti ollaan päästy helpolla, sillä ollaan juhlittu oikeastaan vain sukulaisten kesken. Viime vuonna meillä kävi lisäksi muutama mun ystävä, joilla on vähän saman ikäisiä lapsia, mutta varsinaisilta kaverisynttäreiltä oltiin vielä vältytty. Tykkään kyllä järjestää kaikennäköistä, mutta olen ikuinen perfektionisti, jonka kuppi menee nurin, jos kaikki lusikat eivät ole samanlaisia. Siltikin meillä on aina joku lautanen tai sokerikulho väärää sarjaa tai väärän värinen, joka tietysti mun mielestä pilaa koko kattauksen.

Tällä kertaa suurimmat haasteet eivät kuitenkaan liittyneet astioihin tai teemoihin, vaan koronaan, tottakai. Meillä satakunnassa tilanne on ollut ihan ok, mitä nyt ennen joulua yhtäkkiä siirryttiin kiihtymisvaiheeseen, jolloin ei enää suositeltu pitämään yli kymmenen hengen kerpaloita. Vaikka me kuinka karsisimme vieraat läheisimpiin sukulaisiin, niin silti menee heittämällä kymppi rikki, jos vielä mietitään, että meitä on omasta perheestä koko ajan neljä paikalla. Mutta päädyin jaottelemaan koko porukan kuuteen henkilöön, joten koko kattaus vedettiin kolmeen kertaan pöytään, jääkaappiin, pöytään, jääkaappiin ja vielä kerran, pöytään ja jääkaappiin. Synttäreissä on aina kauhea järjestäminen, mutta nyt tehtiinkin kaikki samat setit kolmeen kertaan, mistä yleensä selviää yhdellä kerralla. Tämä oli silti kivempi vaihtoehto, kuin jättää synttärit kokonaan juhlimatta.

Aiemmin syksyllä toivoin, että kaverisynttärit olisi mahdollista järjestää Leos leikkimaassa tai muussa saman tyylisessä paikassa, mutta tilanteen takia päädyimme pitämään nekin kotona. Kaverit jouduttiin myös karsimaan kuuteen ja kaikki olivat samasta eskariryhmästä, joten mahdolliset tartunnat olisivat kotiutuneet melko varmasti kuitenkin. Eevin toiveesta meillä vietettiin Frozen-synttäreitä. Ja koska omat kokemukset kaverisynttäreiden järjestämisestä on kovin vähäiset, palkkasin vanhan konkarin, äitini, auttamaan lasten viihdyttämisessä. Äidille palkaksi riitti onneks kahvi ja kakku, jonka hän itse kyllä joutui leipomaan.

Juhlat olivat siis hyvin paljon normaalista poikkeavat, mutta pääasia, että saatiin järjestettyä jotakin. Synttärisankari oli tyytyväinen ja itse olin onnellinen hänen puolestaan, että lähes kaikki ystävät pääsivät ja uskalsivat tulla koronasta huolimatta. Isot peukut vain pystyssä kevättä varten, jotta Nooakin saisi kunnon synttärit ja mieluusti vielä sellaiset, että kaikki pääsisivät kerralla tulemaan, sillä normaalisynttärit kuulostavat unelmalta näihin koronajuhliin verrattuna.

Karanteeni pakotti pysähtymään

Syksy on ollut aikamoista rumbaa. Aloitin syyskuussa työt uudessa paikassa ja aivan mielettömällä motivaatiolla. En koskaan aiemmin ollut nauttinut syksystä, mun mielestä se on vaan ollut tosi tympeää ja masentavaa aikaa. Kun kesä ja lämpö katoavat. Mutta varsinkin alkusyksy oli lämmin, ja ihan mielettömän kaunis. Yhtäkkiä innostuin, kun sai ostaa uudet syyskengät ja -takin. Rakastuin syksyn väreihin. Tai siis ihan ensimmäistä kertaa rakastuin syksyyn.

Mutta sitten tuli lokakuu. Lämmin syksy oli vaihtunut jo mun makuuni kylmyydeksi. Ne mielettömän upeat syksyn värit alkoivat hiipua pois. Tuli pimeys. Satoi vettä. Ulkona ei huvittanut olla sen enempää, kuin oli pakko. Alkusyksynhuuma oli kadonnut. Väsyin ihan totaalisesti. Syyskuu oli ollut kiireistä töiden puolesta, sellaista mukavan puuhakasta. Lokakuu ja jatkuva epätietoisuus koronasta kai valtasi ihmisten mielet ja töitäkin oli selvästi vähemmän. Se toi oman ahdistuksensa. Ja mitä vähemmän oli töitä, sit saamattomammaksi ja laiskemmaksi tunsin itseni. Ja sitä väsyneemmäksi tunsin itseni. 

Vaihtui marraskuu ja pimeys jatkui. Koronakin paheni. Ja sitten mä tein virheen, jota ei saisi tehdä i k i n ä ! Keskustelin asiakkaan kanssa ja kovasti kehuskelin, kuinka ollaan niin oltu terveinä. Varmaankin jatkuva käsienpesu ja desinfiointi päiväkodeissakin on tuonut mukanaan sen, ettei perusflunssakaan tartu niin helposti. No juu, eskarilainen heräsi pari aamua sen jälkeen ihan kurkku tukossa yskien. Ja päiväkotilaistahan ei heti aleta testailemaan, jos oireet ovat lieviä ja yleiskunto hyvä. Ja meillä oli siis vain pelkkä yskä. Yskä, joka hyvällä tuurilla lähtee kolmessa viikossa. No, hoito kotona saatiin järjestettyä ihan hyvin.

No mutta sitten mokasinkin toiseen kertaan seuraavalla viikolla. ”Juu siis hirveen moni munkin kavereista ja tutuista on joutunut käymään testissä ainakin kerran. Mä oon vielä onneks välttyny siltä!” Juu niin olin. Siis millä todennäköisyydellä, mä vielä samana iltana alan tuntea pientä karheutta kurkussa, mieletöntä pää- ja lihassärkyä?? Ei muuta kun seuraavana päivänä soittoa koronaneuvontaan ja tytön kanssa molemmat testiin. Eipähän tarvii enää rehvastella, kuinka on siltäkin pahalta vielä päässyt välttymään.

Meidän karanteeni ei ehtinyt kovin pitkäksi venyä. Testiin päästiin kyllä vasta seuraavana päivänä, ilmeisesti ruuhkan takia. Omat tulokset tulivat jo samana iltana, tytön tuloksia kylläkin vielä odotellaan. Mutta ehkä tämä tuli ihan hyvään aikaan. Mulla alkoi olo aika nopeasti jo helpottaa, mutta nukuttua tässä on kyllä tullut. Ja tänään, oli satanut lunta. Ulkona oli kirkas ja valoisa sää. Mä heräsin ihan kuin uutena ihmisenä. Kuukausien väsymys tuntui olevan poissa ja mulla oli yhtäkkiä hirveesti energiaa. Tänään on pakko ottaa siitä kaikki ilo irti. Huomenna pitäis vissiin sataa vettä, niin voi olla, että herään taas ihan yhtä väsyneenä.

Koronakupla puhkesi juuri kun eniten tarvitsimme läheisiä!

Vähintään jokatoinen facebook-päivitys etusivullani liittyy Koronaan. Iltalehden ensimmäiset kaksikymmentä uutisotsikkoa liittyy Koronaan. Jokainen keskustelu ystävän ja tuttavan kanssa liittyy Koronaan. Jopa naapuri, joka normaalisti vain tervehtii, mainitsee Koronasta. Korona sitä, Korona tätä, Korona sitä tätä ja tuota. Se tursuaa joka tuutista ja itseni estelyistä huolimatta, kirjoitan siitä myöskin. Vaikka kuinka ärsyttää aiheesta itseäni kirjoittaa, kirjoitan silti, kuinka tämä maailman mullistava virus hyppäsi esiin juuri sillä hetkellä, kun se ei olisi meille todellakaan sopinut.

Meidän ollessa vielä sairaalassa muistan kuulleeni asiasta ehkä ensimmäisiä kertoja. Silloin se oli vain jokin uusi virus, joka jylläsi Kiinassa. Oli kuulemma tappanutkin useita. Ensimmäiset viikot kuljimme täysin sumussa. En lukenut uutisia, enkä sen enempää katsonut niitä telkkaristakaan. Se alkoi leviämään, mutta en murehtinut asiaa. Meillä oli oma tragedia surtavana. Läheiset kävivät luonamme. Ja vaikka he vain tulivat meille ja olivat, en tajunnut sen tärkeyttä, kuin vasta nyt, kun he eivät enää käy.

Hautajaiset maaliskuun alussa. Se oli jo Suomessa, mutta pääosin pääkaupunkiseudulla. Anoppi ja mieheni sisko olivat tulossa sieltä suunnalta ja muistan miettineeni, että onneksi he tulevat autolla, eivätkä junalla. Hautajaisten jälkeen meni taas viikko, ajatukset jossakin toisessa ulottuvuudessa. Ja sen jälkeen asiat lähtivät käsistä. Ei lapsia kerhoihin tai harrastuksiin, vältä kaupassa käymistä, vältä sitä ja tätä ja tota. Vältä turhia kanssakäymisiä. Tässä vaiheessa tajusin, kuinka tämä vaikuttaa meihin. Kun me olemme juuri kokeneet elämämme suurimman menetyksen, ainoa asia, jota me tarvitsimme, oli läheiset ihmiset ympärillämme ja nyt se kaikki riistettiin. En ymmärtänyt, kuinka helpotti oloa äidin tai mummin lämmin halaus, vaarin pelkkä läsnäolo kahvipöydässä. Se riitti, kun joku istui sohvalla ja puhui, ihan sama vaikka säästä tai jalkapallosta. 

Olen päivittäin sukulaisten kanssa yhteydessä puhelimitse, mutta ei se ole sama asia, kuin läsnäolo. Nyt uutena lisänä on tullut suuri pelko menettää joku heistä. Meiltä vietiin juuri odottamattomasti jotakin suurta ja arvokasta, mikä estää viemästä lisää? Ensin virus vei vanhat ja huonokuntoiset, mutta mitä enemmän uutisia lukee, sitä enemmän niistä käy ilmi, kuinka lähtee myös yhä nuoremmat ihmiset. Tietysti Korona on vaikuttanut meidänkin perheessä myös lomauttamisen muodossa, lasten kerhojen ja päiväkodin loppumisella, harrastuksen loppumisella, mutta kaikista näistä selvitään. Suurin itseeni vaikuttava asia on juurikin läheisten menettäminen hetkellisesti. Tämä ei olisi voinut tapahtua huonompaan aikaan.