Raskas rakas vuosi 2022

Jestas mun on pitänyt kirjoittaa taas moneen otteeseen, mutta tässä mä nyt lueskelin edellistä postausta ja siitä kului aikaa tähän nyt työn alla olevaan semmonen vuoden verran. Mutta joo, tässä sitä nyt ollaan, enkä oikein edes tiedä mistä tätä vuotta lähtisi purkamaan. Edellistä kirjoitusta kirjoittaessani meidän vauva on ollut reilu puolivuotias ja minä tyytyväisenä äitiyslomalla. Haaveissa välillä uusi vauva ja minibussi, välillä koko talon remontti ja tyylikäs viisipaikkainen silmää hivelevä farmari. Enkä paljoa valehtele, jos sanon, ettei se siitä ihan kauheasti ole muuttunut. Meidän nykyinen vauhtitaapero oppi kävelemään 11-kuisena ja sen jälkeen ei ole vauhtia puuttunut. Mä olin oikeasti unohtanut, kuinka nopeita nuo pienet ihmiset ovat. Alkuun oli ihan hirveä työ pelkästään siinä, että tämä pieni ihminen sai tutkia maailmaa turvallisesti. Miksi niitä kiinnostaa kaikista eniten tietokone, takka ja pleikkari?? Miksi pienet sormet löytää aina sen pistorasian, jossa ei ole suojaa? Tähän asti mun vauvakuumeeni ei ollut edellisen synnytyksen jälkeen tauonnut oikeastaan hetkeksikään. Kun sitten rauhalliset aamukahvihetket vaihtuivat "ei saa koskea siihen", "eipäs mennäkkään sinne", "älä syö isoveljen pikkulegoja" ja "annetaampas sen siskon kännykän olla", voin kertoa, että vauvakuume otti pikkuisen takapakkia.

Lisäksi kesällä päädyimme tilanteeseen, jota en vielä tuolloin viime tammikuussa osannut ajatellakaan. Minä palasin palkkatöihin. Silloinen suunnitelma oli, että palaan keväällä pikkuhiljaa yritystoimintani pariin ja kesällä sitten vähän isommilla tunneilla. Eteen kuitenkin tupsahti tilaisuus vakituisesta palkkatyöstä, johon tottakai kuuluu palkalliset lomat, sekä tasaiset tulot. Yhtäkkiä meillä oli kaksi päiväkotilaista, joista toinen eskarilainen, sekä lisäksi tokaluokkalainen. Kahdet jumppatreenit, kahdet jalkapallotreenit viikossa. Vanhempainiltoja, vasu-keskusteluja, neuvolaa, koulukuvauksia, nuhaa, kuumetta, enterorokkoa, rokotuksia, synttäreitä, nimipäiviä, kaverisynttäreitä. Ihan niitä perusjuttuja, mitä kaikilla muillakin. Sekä tietysti kaksi lähes täyttä työpäivää tekevää aikuista. Ja mä mietin, mihin se vauva tähän vielä mahtuisi.

Kun sitten yhtenä päivänä sain virtsatieinfektion ja mun mies kysyy "et kai sä nyt taas ole raskaana?" Kysymys liittyy siihen, että kahtena edellisenä kertana, kun mulla on ollut pissatulehdus, olenkin mä ollut raskaana. Tästä diagnoosista alkoi samalla sekunnilla mun raskausoireet. Oli väsymystä, todella kovaa hajuherkkyyttä, nipistelyä alavatsalla, ehkä vähän rinnatkin arat. Ja kaikki mun mielikuvitusta! Koska mä hetkellisesti toivoin, että tulispa meille oikeesti vauva. No sitten tuli kolme-neljä viikkoa kestävä jakso, kun jollakin vuosi koko ajan nokka, joku yski, mulla oli korona (samaan aikaan kun kaikilla muilla oli se entero). Ja mä siinä erittäin huonosti nukuttujen öiden jälkeen mietin, että onneksi ei jumalauta ole vielä raskautta sekoittamassa tätä pakkaa. Ja sitten alkoi kuukautiset. Luojan kiitos. Mutta jos ne eivät olisi alkaneet, olisin varmaan silloinkin ajatellut, Luojan kiitos. Lyhyesti sanottuna siis, mun vauvakuumeeni aaltoilee ja tulee tekemään sitä varmaankin niin kauan, kun mussa jonkinnäköistä hedelmällisyyttä löytyy. Kuitenkin niin kauan, kun mennään järki edellä, ei meille ole tulossa nyt uutta vauvaa. Meillä on täysi työ pitää tämä nykyinenkin sirkus kasassa.

Vuosi 2022 me ollaan vietetty puoliksi vauvavuotta, puoliksi taaperovuotta. Se on todellakin vahvistanut ajatusta siitä, että kyllä vauvavuosi oli vaan niin perkeleen seesteistä. Hyvä kun tämän hetkisessä elämässä pysyy edes kyydissä. Meidän 1,5-vuotias touhutoope ei ole vielä kertaakaan nukkunut täyttä yötä. Me ollaan miehen kanssa saatu kuitenkin kaksi täysin lapsivapaata yötä. Kesällä oltiin häissä ja alkutalvesta vietettiin kaveripariskunnan kanssa iltaa. Molempina kertoina mentiin nukkumaan aamuyön puolella, joten sanoisinko, että ei mitenkään kovin fiksusti toteutettu. Mun tarkoitus oli lopettaa vauvan imettäminen yksivuotiaana. Sekin meni tosi hyvin. Tämä toistaiseksi viimeinen lapsi syö edelleen tissiä, vaikka ajattelin, että kyllä se varmaan itse tässä kohta lopettelee. No, ei lopettanut. Me ollaan oltu siirtämässä häntä omaan huoneeseen nukkumaan tässä muutaman kuukauden verran. Arvaatteko kuka valtaa puolet sängystä yön pimeinä tunteina..

Ajattelin aikoinaan mun keskimmäisestä, että hänellä on kova omatahto. Ovet paukkui ja tavarat lensi. No nyt paukkuu seinät, vastapuolena taaperon pää, kun en suostu olemaan tuttina koko yötä. Ulkovaatteet puetaan karjumalla X-asennossa lattialla, kun itse yritän iloisesti rallatella Pipsa Possun tunnaria, samalla mielessä laskien sataan. 

Mä aloitin tosiaan palkkatöissä heinäkuussa. Mietin, mitä siitäkin tulee, kun yöt ovat katkonaisia. Mutta voi että miten taas olin väärässä. Töissä käyminen on aivan ihanaa. Välillä mulla on kahdeksan tunnin työpäiviä ja mulla on oikeesti puolen tunnin ruokatauko, miettikää puoleen tuntiin kukaan ei huuda "äiti anna maitoa, äiti haluun ketsuppia, äiti kato, äiti, äiti äitiiii ekkö sä kuule???" Ja mun työkaverit! Aivan ihania tyyppejä! Mä oon aina ollut sosiaalinen ja aika avoin, mutta pitkä kotonaolo on tehnyt musta ehkä vähemmän sosiaalisen ja introvertin. Töissä mä taas jaksan nauttia uusien ihmisten tapaamisesta ja on ollut niin upeeta tutustua työkavereihin, joilla on vaikka minkälaisia tarinoita kerrottavana. En voinut kuvitellakkaan minkälaisia ystäviä tuun saamaan vielä näin aikuisena.

Vuosi 2022 on ollut taloudellisesti tiukka. Vaikka meitä on kaksi työssä käyvää ihmistä, on elämisen kustannukset nousseet hirveästi. Kädestä suuhun-elämä, jota elettiin varsinkin mun äitiysloman ja yrittäjyyden aikana, ei korjaannu hetkessä. Lisäksi tämä hetki, tämä jota ruuhkavuosiksikin (sana, jota inhoan) kutsutaan, vaatii paljon kahvia ja sen jos minkä hinta on noussut pilviin. Me yritetään selviytyä arjesta yhdessä kahtena vanhempana, parina. Me yritetään pitää kaiken tämän sekoilun lomassa parisuhde ehjänä. Kysyä toiselta, kuinka päivä on mennyt. Halataan ja pussataan. Vaikka molemmat ovat saaneet päivän aikana yliannostuksen märkiä pusuja ja syli on vallattuna siitä asti kun kotiovi aukeaa, niin silti me yritetään muistaa, että ollaan tässä yhdessä, myös vuonna 2023.

Rahapuhetta: enemmän lapsia ja vähemmän rahaa vai vähemmän lapsia ja enemmän rahaa

Meillä alkuvuosi on ollut rahallisesti todella tiukka. Takana joulu, yhden lapsen sukulais- ja kaverisynttärit, puolivuotisvalokuvaus, sekä valokuvat, yllätysviidensadan euron sähkölasku, auton hajoaminen. Osa näistä tottakai ihan vapaavalintaisia menoja, joissa olisi voinutkin säästää. Mutta mulle esimerkiksi oli tärkeää, että vauvan kanssa käydään kuvauksessa, kuten muidenkin lasten kanssa on käyty. Nämä kuuluisat koronavuodet kokonaisuudessaan ollaan osittain menty kädestä suuhun-meiningillä. Mies on ollut useampaan kertaan lomautettuna, välillä kokonaan, välillä osittain. Työtunnit ovat vähentyneet huomattavasti. Asuntolaina on kuitenkin maksettava, eikä tästä syystä tietenkään ole mahdollisuutta ollut esimerkiksi asumistukeen. Itse aloitin yritystoiminnan kesken pandemian, ei ehkä fiksuimpaan aikaan yrittäjän näkökulmasta, mutta toisaalta katsoin, ettei silloin ollut muutakaan vaihtoehtoa. Tarvitsin todella jotakin uutta elämään, jotain johon saisi keskittyä silloisen menetyksen jälkeen. Eihän se mikään kultakaivos ollut. Ihmiset pelkäsivät, yrittivät vähentää turhia menoja, jolloin ne usein olivat muun muassa kampaamokäynnit. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin palata vanhaan työpaikkaan.

Olen usein sanonut, että meillä kotona riidellään hyvin vähän. Mutta silloin kuin aihetta kinasteluun on, se usein liittyy rahaan. Vaikka raha on ehkä yksi maailman turhimmista aiheista riitelylle. Tai ainakin omasta mielestäni. Rahaa tulee kummallekin kuukausittain sen verran kun tulee ja laskuja tulee sen verran kun niitä tulee. Se nyt vaan on fakta. Mitä sitä turhaan riitelemään. Toki rahan kuluttaminenhan se riidan syy on. Väitän, että me ollaan miehen kanssa molemmat vähän turhan hälläväliä rahankäyttäjiä, vaikka mies varmasti on sitä mieltä, että se olen enemmän minä. Enkä vastaan väitäkään, minä olen se pahempi meistä, mutta kuluttamisen kohteesta riippuen, ei mun mieskään ihan mikään kaikista säästelevin tyyppi ole. Ja täytyy myöntää, kun omaan rahankäyttöön on viime aikoina vähän perehtynyt, taitaa mulla jonkinlainen shoppailuaddiktio ollakin. Joskus saatan ostaa asioita, joita itselleni vain perustelen tarvitsevani tai lapset tarvitsevat, jotka kuitenkaan eivät ole täysin välttämättömiä. Toisinaan nettikauppojen ostoskorin täyttäminen käy terapiasta, vaikkei aina kassalle asti menisikään.

Ihanat kuvat Valokuvaus Nelly ♥

Mulle on aina ollut todella tärkeää suunnitella, kuinka me elämäämme eletään. Mitä kummatkin toivovat elämältä, mitkä ovat meidän haaveita. Mitä toiveita meillä on puolen vuoden sisällä, mitä viiden vuoden. Tiedän tarkalleen, että suunnitelmat eivät aina toteudu. Joskus elämä päättää vetää nyrkillä nokkaan ja vetäistä maton jalkojen alta ihan kokonaan. Ja siltikin, se yllättää mut aina vaan uudelleen ja uudelleen. Viime päivien rahakinastelujen myötä olen havahtunut taas miettimään niitä tulevaisuuden haaveita. Mullahan oli Nuutin syntymän jälkeen ajatus, että on saatava vielä yksi vauva. Siis välittömästi. Ja kukaan ei varmaankaan ylläty kun sanon, että hei lapset maksavat. Kyllä. Ja paljon. Talvihaalareita kolmet, kohta välikausivaatteita kolmet. Kaikkia kolmet. Vaatteet, ruuat, pyörät, harrastusmaksut, koulureput, synttärit, vesimaksut, puhelimet. Entä sitten neljät? 

Me ostettiin vajaa pari vuotta sitten ensimmäinen yhteinen koti. Remontoitiin enemmän oman näköiseksi, rahallisesti ei kuitenkaan ollut mahdollista tehdä ihan kaikkea. Tämä on ihana koti. Päätös tehtiin kuitenkin aika pikaisesti. En sano, että se oli huono päätös, mutta tosiaan, se tehtiin nopeasti. Olin viimeisilläni raskaana ja halu omaan taloon oli suuri. Tuli vähän hätäkin. Kunnes ei enää ollut ja oli vain aikaa. Nyt kuitenkin mietin, onko tämä sittenkin vähän liian pieni. Olisiko pienellä odottamisella löytynyt vielä parempi. Muutoksilla tästä saisi ihan täydellisen, mutta muutokset, ne vaativat paljon rahaa. Sitä vaatisi neljäs lapsikin. Olen mielessäni miettinyt niitä meidän haaveita. Mikä on tärkeintä? Tai entä järkevintä? Pitäisikö haaveet uudesta vauvasta siirtää myöhemmälle? En toisaalta ole koskaan haaveillut suurperheestä. Miksi sitten tarvisi saada vielä yksi vauva. Odotanko kuitenkin yhä uutta tyttövauvaa, uutta menetettyä Ainoa. Entä jos seuraavakin olisi poika tai jos se olisikin tyttö, niin se ei kuitenkaan olisi Aino. Haluaisinko jälleen uuden vauvan? Tai jos siirrämme vauvahaaveita myöhemmälle, mutta en tulisikaan enää raskaaksi ja riskit kaikkeen muuhunkin kasvavat samalla kun itselle tulee ikää. Olisiko meillä kuitenkin varaa säästää isompaan remonttiin tai jopa uuteen taloon kolmen lapsen kanssa? 

Vielä hetki sitten olin rakentanut mielessäni täydellisen suunnitelman. Palaisin äitiyslomalta töihin, hetken päästä, siis hyvin pienen hetken päästä jäisin uudelleen äitiyslomalle. Sen raskauden aikana miettisin, kuinka tämä olisi viimeinen raskauteni. Synnytyksessä miettisin, kuinka nyt viimeistä kertaa saan vastasyntyneen syliini ja tästä viimeisestä imetyksestä nautin täysin rinnoin. Tämän jälkeen jatkaisin töitä, ehkä opiskelisin mahdollisesti ja me vaan jatkettaisiin sitä kädestä suuhun elämistä, koska sellaista se nyt vain olisi elättää neljää lasta kun molemmat vanhemmat ovat ei-niin-hyvä-palkkaisessa työssä. Riideltäsiin välillä rahasta kun pitäisi jostakin rahoista rakentaa kunnon terassi ja vakuutusmaksut kahteen autoon ovat niin pirun kalliita.

Kunnes sitten heräsin ajatukseen, tarvitseeko elämän olla sellaista? Voisiko se olla erilaista, mutta mitä se silloin vaatisi? Mistä tarvisi luopua?