Uusi askel kohtukuoleman käsittelyssä

Äitiysloman alkuun on jäljellä kolme viikkoa. Aika menee toisaalta hurjaa vauhtia. Mulla on ollut tässä raskaudessa todellisia ongelmia kertoa asiakkailleni töissä, että jään hetkeksi pois. Viime kerralla se oli suuri ilo kertoa, mutta sitten jäin äitiyslomalle ja palasin myöhemmin takaisin töihin, ilman uutta vauvaa. Asiasta on ollut kuitenkin pakko kertoa. En halua, että vakioasiakkaani ajattelevat, etten pitäisi heitä tärkeinä, heidän vuokseen kuitenkin pystyn elättämään perhettäni. Suurin osa asiakkaistani ei edes tiedä, mitä olemme edellisessä raskaudessa kokeneet. Ja he jotka tietävät, eivät kovasti utele. Kaikilta olen saanut paljon onnitteluja ja he, jotka ovat viime kerrasta tietoisia, ovat toivoneet, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin.

Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka mun on ollut myös mahdottoman vaikea vastata kysymykseen, "kuinka monta lasta teillä on." Joka kerta olen halunnut vastata, että kolme, mutta tällöin joutuisin tilanteeseen, jossa saattaisin joutua kertomaan minkä ikäisiä ja että yksi ei valitettavasti päässyt meidän kanssamme kotiin. Niinpä olen usein kertonut kahdesta ja mielessäni lisännyt aina kolmannen, en koskaan ole unohtanut. Eilen kuitenkin yllätin itseni täydellisesti. Koko keskustelu alkoi aivan yllättäen, enkä missään kohtaan ollut edes ajatellut sellaista tulevan. 

Olin töissä aivan yksinäni, muilla työkavereilla oli viikonloppuvapaa. Mun päivän viimeinen asiakas oli nainen, joka on alkanut käymään asiakkaanani vasta tässä nykyisessä työpaikassa ja käynyt ehkä kolme tai neljä kertaa tähän mennessä. Keskustelu on ollut aina sujuvaa, pääosin ihan perushöpinöitä, ei niin kovin syvällisiäkään. Kerroin heti alussa jääväni äitiyslomalla muutaman viikon kuluttua. Hän oli tämän huomannutkin, työessu ei enää ihan hirveästi peitä alleen, vaikka olisi löysäkin kaapu alla. Hän onnitteli kovasti. Siinä vaiheessa kun hän kysyi, onko meillä ennestään lapsia, tajusin, että oltiin tähän mennessä tosiaankin lörpötelty vain niitä näitä. Kerroin kahdesta, mielessäni lisäsin kolmannen. Seuraavaksi hän kysyi, oliko raskaus muuten mennyt hyvin ja millaista raskauden seuranta on. Tässä kohtaa, täysin suunnittelematta totesin, että edellinen raskaus meni lähes loppuun asti, mutta päättyi aivan viime metreillä, joten tällä kertaa meillä on hyvinkin tiheää seurantaa, mutta toistaiseksi kaikki ollut hyvin.

Pelästyin hieman omaa avoimuuttani, jota en ollut aikaisemmin edes kokenut. Ehkä suurimpana pelkona mulla on aina ollut, että millaisen vastaanoton asialle saan. Pahin olisi, ettei asiakas tai ylipäätään keskustelun toinen osapuoli osaisi vastata tähän mitään. Toisaalta alitajuisesti saatoin ajatella, että tämä asiakas ei jäisi sanattomaksi. Eikä mun tarvinnut montaa sekuntia vastausta odotellakaan. Hän ei järkyttynyt sanomisestani. Tai ehkä järkyttyikin, mutta osasi pahoitella ja osoitti lisäksi kiinnostusta kertomaani kohtaan. Hetken kuluttua huomasin keskustelevani vauvamme kuolemasta, ensimmäistä kertaa, lähes tuntemattoman ihmisen kanssa, niin normaalisti, kuin juttelisin vaikka säästä. Hän kysyi synnytyksestä, sainko ja halusinko vauvan syliin, selvisikö kuoleman syy, pidimmekö hautajaiset. Ja minä kerroin ja vastasin kysymyksiin. Ja lisäksi, olin jollakin tavalla iloinen. Iloinen siitä, että sain puhua vauvastamme ja siitä, että joku oli aidosti kiinnostunut kuulemaan asiasta, eikä pelästynyt. Muutaman kerran ehkä nielin pari kyyneltä, mutta myös toinen pelkoni jäi toteutumatta. Se pelko, että purskahtaisin vain loputtomaan itkuun, varsinkin näissä raskaushuuruissa. Pidin itseni kasassa ja keskustelin.

Kuva, Ville Stenros

Asiakkaani sanoi, kuinka upeaa on saada nähdä tälläinen selviytysmistarina ja että olemme uskaltaneet kuitenkin yrittää uudelleen. Tämän jälkeen jatkoimme vauva- ja raskausaiheista, vähän eri teemoilla. Lähtiessään hän toivoi kovasti kaiken menevän tällä kertaa hyvin tai että niin ihan varmasti tapahtuisikin. Ja minä tunsin, että olin päässyt yhden askeleen eteenpäin.