Kun kokki ja kampaaja ostivat omakotitalon

Sulakkeen vaihto, patolevytys, kiukaan vastusten vaihto, sadevesiputket..

Hirveän tuttuja sanoja, joskus ehkä kuullut, mutta muuten ei kauheasti mitään käryä. Helmikuussa ostimme omakotitalon. Tiedossa oli heti, että vähän remonttiakin pitäisi tehdä. Yksityisnäytölle rehasimme isäpuoleni mukaan, joka teki karkean arvion, mitä mihinkin tarvisi tehdä ja mitä se suurinpiirtein maksaisi. Tämän arvion perusteella haimme talolainan lisäksi remonttilainaa. Meillä kummallakaan, mulla, eikä miehellä ole ihan hirveän pitkää historiaa remontoinnista. Itse olen saattanut joskus maalitelaa pitää kädessä ja muutama vuosi sitten taisin repiä tapetteja. Nämä olivat muistoissani osiossa hirvittävän mukavaa puuhaa.

Meitä molempia vähän jännitti omakotitaloasuminen. Tähän mennessä oli ollut helppo soittaa vuokranantajalle, jos jossakin jotakin tarvittiin. Nyt oltaisiin vähän oman onnemme nojassa. Remontti kyllä sujui hyvin. Toki olimme palkanneet isäpuoleni, rakennusalan ammattilaisen, tekemään sellaiset hommat, joita ei ihan kokin- tai kampaajan koulutuksella uskalla lähteä kokeilemaan. Lisäksi meillä oli paljon innokkaita tapetinrepijöitä ja sudin heiluttajia lähipiirissä. Siitä heillekkin suuret kiitokset. Ja kyllähän se maalaaminen näin kampaajaltakin sujui. Toki mielikuva siitä oli toinen. Muistelin, että maalaaminen on ratkiriemukasta puuhaa. Kuitenkin keittiön kattoa maalatessa, kädet ylhäällä ja niskat edellisen päivän maalauksesta jumissa, mietin, että kylläpä tämä vasta harvinaista paskaa puuhaa onkin. Mutta tulipahan maalattua.

Mutta sitten patolevytys ja sadevesiputkien kaivaminen. Jos katon maalaaminen oli paskaa, niin empä tiedä, mitä se kaivuuhomma oli. Mutta mielummin olisin maalannut koko talon katon, kun kaivanut lapiolla savimaata. No todellisuudessa taisin itse tehdä siitä murto-osan.. Mies ystävänsä kanssa, luojan kiitos, tekivät siitä urakasta suurimman osan. Rahallisesti tähän kaivuuseen oli varattu huomattavasti isompi summa, mitä siihen todellisuudessa meni. Koska siis, isäpuoleni oli laskenut sen varaan, että ensimmäisen seinustan jälkeen heitämme lapiot menemään ja palkkaamme ammattilaiset hoitamaan homman loppuun. Mutta hammasta purren ja muutaman oluen jälkeen, homma vedettiin kunnialla loppuun.

Ja ammattilaisen arvion ansiosta budjetti piti oikein hyvin, kattoipa se muutaman Ikea-reissunkin. Jos kuitenkin totta puhutaan, niin ei me ihan oman onnemme nojassa tässä olla. Meillä on lähipiirissä rautaisia ammattilaisia, joille voi hädän hetkellä soittaa. Meiltä löytyy rakennusmiestä ja sähkömiestä. Luottoputkimieskin löytyi, vaikkei ihan perhepiiristä. Viimeisimpänä meiltä jysähtikin yksi pääsulakkeista viime viikolla. Ja kun sulakkeen vaihdon jälkeen, jonka muuten minä tein, ei lämmityspömpeli, mikä lie, näyttänyt elonmerkkejä, soitinkin vuoronperään jokaiselle näistä ammattilaisista. Ja parissa päivässä meillä olikin taas lämmin koti.

Annoinko menneisyydelle liikaa valtaa?

Useamman viikon kestäneen hyvän jakson jälkeen olin saanut ajan psykiatrian ylilääkärille. Tällä käynnillä oli tarkoitus kartoittaa hieman hoidontarvetta ja sitä, mihin asioihin olisi tärkeää paneutua paremmin. Kesäkuun,  hieman huonomman jakson jälkeen silloinen terapeuttini oli huolissaan, mihin suuntaan vointini lähtisi, kun hän jäisi neljäksi viikoksi kesälomalle. Tästä syystä siis päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että jatkan muualla, jotta en jäisi yksin olojeni kanssa. Tuolloin kesän korvilla olin ottanut suureksi murheekseni oikeastaan kaiken, mitä olin koskaan kokenut. Yksinäisyyksissäni kelailin mielessäni kaikkia niitä ikäviä tunteita ja asioita, jotka alkoivat ehkä noin 13-vuotta täytettyäni.

Ylilääkärin tapaamisella, takana oli jo muutama tasaisempi viikko. En ollut enää edes itse kovin huolissani itsestäni, vaikka lääkärin saamat esitiedot ehkä viestittivät muuta. Suurimpana murheena lääkärillä tuntui olevan syömishäiriötaustani ja tottakai, se tulisi ottaa vakavasti. Kuka sitä koskaan tietää, milloin asiat sen suhteen lähtisivät taas lapasesta. Se on aina ollut pakokeinoni, enkä usko, että se koskaan täysin poistuukaan. Siitä joko pääsee eroon kokonaan, tai se roikkuu koko loppuelämän jollakin tavalla mukana. Omalla kohdallani veikkaan jälkimmäistä. Noin kahdentoista vuoden ajan epänormaali syömiskäyttäytyminen on aina välillä nostanut päätään. Eikä sen tarvitse olla iso asia, joka saa synkät ajatukset pintaan. Erimielisyydet kenen tahansa kanssa tai ihan vaan huono päivä katsoa peiliin. Kyllä minä saan vaikka mistä revittyä sen ajatuksen, että tänään ei kannata syödä. 

Kun taas tänään mietin ajatuksiani, mitä ne olivat vielä vähän yli kuukausi sitten, ajattelen, että ehkä annoin taas hetkellisen pahanmielen viedä minut hieman liian syvälle. Kuinka helppoa se onkaan, saada itselle vielä ihan pikkuriikkisen verran pahempi olo, palaamalla menneeseen. Mutta ihmismieli on erikoinen. Tai ainakin minun mieli. Minun mieleni haluaa vaipua vielä hieman syvemmälle, kunnes se on jo melkein uppoamassa. 

Päädyimme arviointikäynteihin. Ensimmäisen käynnin jälkeen oloni oli hyvä. Huomasin useamman kerran hymyilleeni sillä käynnillä, suurimmaksi osaksi siksi, että tajusin itseäni kuunnellessa, ettei elämäni kuulostanutkaan ihan täysin surkealta. Siinä missä mä olin ahdistuksissani jo kuvitellut kärsiväni jonkinnäköisestä persoonallisuushäiriöstä, hoitaja saikin mut melko vakuuttuneeksi, että taidankin olla vain hieman erityisherkkä. Mua melkein nauratti mun oma diagnoosi. Verrattuna muutamaan kuukauteen takaperin, mulla olikin yhtäkkiä tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, jotka olin lisäksi päättänyt toteuttaa. Ehkä mä en edes tarvitsisi mitään vuosien kestävää hoitosuhdetta, mutta senhän vain aika näyttäisi. Mutta ensimmäisenä, mun kai pitäisi päästää menneisyyden haamuista irti, edes suurimmaksi osaksi.

IRTISANOIN ITSENI VAKITUISESTA TYÖSUHTEESTA

Meillä on edessä hyvin erilainen syksy, jollaista ei kukaan meistä osannut vielä muutama viikko sitten edes odottaa. Reilu pari viikkoa sitten kävin entisen työkaverini penkissä värjäyttämässä tukkaani, ensi kertaa sitten yli vuoteen. En silloin osannut edes aavistaa, että hetken kuluttua tekisin siellä samaisessa paikassa itse töitä. Olen viime aikoina alkanut henkisesti valmistautumaan työelämään paluuseen. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kytenyt jotakin. Ajatus siitä, mitä sitä elämässään haluaisi tehdä. Punnitsin eri vaihtoehtoja. Kokonaan alan vaihtokin kävi mielessä. Se tyssäsi kuitenkin hyvin nopeasti, mitä muuta sitä muka kiinnostaisi tehdä, kun väkertää hiuksia? Ei niin mitään. Välillä yritin miettiä eri aloja pelkästään palkan kautta. Kai sitä nyt hyvän rahan eteen tekisi melkein mitä vain. Mietin ahtaajaksi ryhtymistä, vaikka todellisuudessa en edes tiennyt, mitä sellainen henkilö tekee. 

Viimeiset viikot ja varsinkin viimepäivät olen kerännyt rohkeutta. Päätösten tekeminen ylipäätään on mulle hirveän rankkaa. Tarvitsen ihan hirveästi tsemppaamista ja rohkaisua, jotta pääsen siihen pisteeseen, että olen valmis tekemään päätöksen. Vielä 26-vuotiaana en osaa vastata miehelleni, kun hän yhtäkkiä kysyy kaupan kylmähyllyllä, ”syödäänkö kanaa vai jauhelihaa?” ”Öööö emmä tiedä, päätä sä.” ”Ei kun sano nyt vaan, kumpaa sun tekee mieli.” Ja mun päässä alkaa käymään kauhea sota, 

”mmm kanaa vai jauhelihaa, en pysty päättämään. Kumpaa tekee mieli, molempia, mutta ei kumpaakaan. Tulipas puskista tuo kysymys. Ei nyt ei kyllä pysty. Kanaa. Ei kun ei sittenkään. Emmä vaan tiedä!!”

Ja sitten mun miehellä palaa käpy, kun nainen ei osaa vastata noin helppoon ja hölmöön kysymykseen, vaan menee ihan lukkoon asiasta, jonka lapsikin pystyisi päättämään muutamassa sekunnissa. Ja sitten kärryissä on paketti jauhelihaa. Ja sitten syödään jauhelihaa, vaikka mä olisin kyllä ehkä halunnut kanaa..

Mutta takaisin asiaan. Pohdiskelin, keskustelin ja laskeskelin. Työpaikaltani on viime kuukausina lähtenyt porukkaa. Osa vaihtanut kokonaan alaa, osa jatkanut alalla, mutta halunnut ottaa uuden askeleen työrintamalla. Tässä on mun tilaisuus! Jos en lähde nyt, en varmaan lähde koskaan. Meiltäkin on porukka lähtenyt aina pieninä porukoina, kun yksi lähtee, on parin muunkin helppo lähteä siinä samassa rytäkässä. Ja mitä mä edellisessäkin tekstissä pohdin, elämässä ei vain pääse eteenpäin, jos ei uskalla edes kokeilla uusia juttuja. Niinpä mä tein sen päätöksen, monen tyypin tsemppaamisen ja perseelle potkimisen avustuksella, mutta tein kuitenkin ja irtisanoin itseni! Ja nyt mä pääsen työskentelemään vanhan ystävän kanssa, jonka kanssa työskentely oli aina vähintäänkin ihan superhauskaa! Mä luotan omaan osaamiseeni ja uskon ja toivon, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ja jos ei, niin sitten keksitään jotakin muuta. Mutta yritetään nyt ainakin!