 |
| © Ville Stenros |
Äitiys on kaunein ja paras asia koko maailmassa. Sen tahtoo jakaa kaikille. Koko raskauden vain odotat tulevasi äidiksi. Odotat sitä pientä, joka kutsuu sinua äidiksi, koko lopun elämääsi. ”Pieni terve lapsemme on syntynyt, äiti ja isä voivat hyvin”, kerrotte kaikille. Se ilo ja onni jaetaan joka puolelle, sukulaisille, ystäville ja tuntemattomillekin. Haluat kertoa kaikille, kuinka juuri sinun rakas lapsesi oppii kääntymään, maistaa ensimmäisen kerran porkkanaa, alkaa konttaamaan, nousee seisomaan. Nautit täysillä äitiydestä. Ja minä nautin myös. Äitiys on vain parasta.
Olen edelleen äiti. Kahden ihanan pienen leikki-ikäisen lapsen äiti. Ja sitten olen, yhden lapsen menettänyt äiti. Se tuntuu raskaalta, puristaa rinnassa niin kovasti. Se on niin lopullista. Tulen aina olemaan myös se äiti, joka koki menetyksen. Kun joku kokee tämän saman kamalan kohtalon, jolle ei löydy sanoja, minun läheisilläni on aina se tytär, sisko, serkku, ystävä, työkaveri, joka koki saman. En halunnut olla se. Ei kukaan halua olla juuri se äiti. Mutta siitä ei pääse koskaan. Se ei vähennä sitä, kuinka paljon rakastin pientä tytärtämme jo valmiiksi, vaikka en häneen päässytkään tutustumaan yhdeksää kuukautta kauempaa. Mutta se tuntuu silti sanoinkuvaamattoman pahalta, koska se ei muutu ikinä miksikään. Olisin tahtonut olla vain kolmen lapsen äiti. Mutta en voi sanoa niin ihmisille selittämättä. Ja juuri sitä selittämistä pelkäänkin. Ihmisiltä tulee aina jatkokysymys.
”Minkä ikäisiä he ovat?
Kuinka paljon heillä on ikäeroa?” Silloin on selitettävä.
Yksi on sen ikäinen, toinen sen ikäinen
ja kolmas olisi sen ikäinen.
Eivät ihmiset pahaa tarkoita, mutta eivät he voikaan tietää. Olen asiakaspalveluammatissa ja jokainen asiakas näki tilanteeni, kun jäin pois. Jokainen odottaa, että palaan töihin kolmen lapsen onnellisena äitinä. Se tekee töihin palaamisesta entistä raskaampaa. Osalle asiakkaista onkin jo kerrottu, tietysti he ovat uteliaita, joko synnytin, tuliko tyttö vai poika ja kuinka meillä on mennyt. Joku on kuitenkin saattanut käydä välillä muualla tai odottanut paluutani, istahtaa penkkiin ja sanoo ”Onneksi olkoon!” Ja silloin minä romahdan. Romahdan ihan varmasti, vaikka kuinka kävisin läpi tätä asiaa itseni, mieheni tai ammattiauttajan kanssa. Silloin minusta tulee myös heidän silmissään ”se kampaaja, joka menetti vauvansa.”
Kirjoitatpa taas niin karunkauniisti tästä meidän menetettyjen lasten äitien todellisuudesta. Minustakin yksi raskaimmista asioista on kuoleman lopullisuus, se että hamaan loppuun asti on kuolleen lapsen äiti ja sitä kantaa mukanaan. On varmasti hyvä, että osalle asiakkaistasi on jo kerrottu tilanteestasi. Toivon niin kovasti, että sinulla on mahdollisuus palata työhön vasta sitten kun olet varmasti itse valmis ja että saisit mahdollisimman paljon hyviä, lempeitä kohtaamisia niiden raskaiden rinnalle.
VastaaPoistaToivon paljon voimia sinulle ja perheellesi. Menetyksistä suurin tapahtui teille ja se raastaa myös meitä lukijoita. Ihana, kun osaat purkaa sitä blogissasi. Toivon että siitä on sinulle paljon apua. Toivotaan, että saat levätä töistä vielä niin kauan, että pystyt sinne palaamaan hyvillä mielin.
VastaaPoistaPaljon voimia sinulle ja perheellesi ♥️😢 En pysty kuvittelemaan kuinka paljon tuskaa olet joutunut kokemaan.
VastaaPoista