Sormet kohmeessa, villasukat jalassa makaan peiton alla. Ei voi nousta liian nopeasti, pyörryttää. Vatsassa vääntää ja ruokatorvea polttaa.
Ootko sä syönyt? Koska sä oot syönyt? Ootko sä laihtunut? Sun huulet on ihan siniset. Sun sormet on ihan jäiset. Ethän sä taas ole sairastumassa?
Kuinka salakavalasti se alkoikaan. Etkö sinä typerä tyttö ole jo kokenut tämän monta kertaa? Olisi pitänyt tietää. Raja on niin häilyvä. Raja, koska on hyvä olla ja koska huono.
En edes tiedä, missä vaiheessa kadotin itseni. Viime syksynä aloitin serkkuni kanssa parivalmennuksen ja voin hyvin. Söin paljon, enkä kokenut itseäni vastenmieliseksi. Lihaksetkin kasvoivat, painoa ei ollut edes kovasti tarkoitus pudottaa. Eräänä aamuna valmennuksen aikana, painoni alkoikin pienemmällä numerolla kuin aiemmin. Ensimmäinen ajatukseni oli vain, että hupsista, eihän tässä nyt painoa olla pudottamassa. Kuitenkin jossakin todella todella syvällä sisimmässäni tunsin jonkinlaisen ihan pienen riemun.
Tuli ero ja myöskin valmennus loppui. Tarkoitukseni oli jatkaa salilla käymistä ja noudattaa ruokavaliota, joskin ei ihan niin grammalleen, mutta kuitenkin. Salilla käyminen jatkuikin, kuinka nyt enää pääsin lastenhoidon ja töiden ohella. Ruokavalio ei jatkunut. Työpäivät menivät nopeasti ja illalla tajusin syöneeni vain salaatin. Näläntunne katosi. Sitten syömisestä tuli huono olo, fyysisesti. En halunnut syödä, koska se sattui. Huomasin kyllä laihtuvani, mutta jälleen tulin sokeaksi katsoessani itseäni.
Aina yhden kilon hoikempana tunsin itseni kauniimmaksi, kunnes en enää tuntenut ja oli pakko tiputtaa seuraava. Kuka tahansa ymmärtää, että se ei voisi kestää loputtomiin, jossakin vaiheessa kilot loppuvat. Minä en ymmärtänyt.
Lihottaisit viisi kiloa, näyttäisit terveemmältä. No edes kaksi. Et sä jaksa, kun et syö. Mieti lapsia. Jos et tee sitä itsesi takia, niin tee lasten.
Ja mä mietin. Ja mietinkin piru vie niin hitosti! Mutta sitten katsot peiliin xs-kokoiset vaatteet päällä, lonkkaluut törröttäen ja mietit, kuinka kukaan voi rakastaa mua näin isona. Ja taas mennään.
Kymmenen vuotta, ensimmäisestä sairastumisesta. Ihan hullun pitkä aika. Silti luulin, että osaisin lopettaa. Vuosien aikana tuli parempia ja huonompia aikoja. Ajattelin tämänkin menevän ohi itsestään.
En tahdo huolestuttaa sukulaisia tai ystäviä. Heillä kaikilla on varmasti omatkin murheensa. Selviän tästä ihan omin avuin. Syön iltapalaksi kaksi ruisleipää, ei se ole paha, ei mun paino siitä nouse.
Mutta se nousi. Jokaisen uuden puraisun jälkeen tunsin, kuinka viisi uutta kiloa takertui muhun. Vessan kautta peiton alle. Sormet yhä jäässä ja hengitys haisee pahalta.
Alkukesän itkuinen puhelu äidille. Äidille, joka jo tiesi, että kaikki ei ole hyvin, mutta joka ei voi tehdä mitään aikuiselle lapselle, joka valehtelee silmät ja korvat päästä. Ei tästä tule mitään, auta mua äiti.
Olin useaan otteeseen meinannut pyörtyä, ajatukseni harhailivat, kesäkuumalla mun sormet olivat jääkalikat ja muhun vain sattui ihan joka tavalla. Paino alkoi taas yhden numeron pienemmällä luvulla. En minä selviäkkään tästä yksin. Siitä alkoi mun toipuminen.
Mun on aina vaan vaikea tajuta, kuinka yhdestä maailman luonnollisimmasta asiasta voi tulla pahin vihollinen. Vaikka oot käynyt saman kivisen tien läpi perinpohjaisesti, niin sun on pakko saada potkia ne samat kivet uudelleen ja uudelleen. Joinakin päivinä musta tuntui, että tässä on nyt jotakin mätää ja tää ei tuu taas päättymään hyvin, niin siltikin mä siirsin ne ajatukset syrjään ja mietin, tuleepas.
Kun mä vajaa pari kuukautta sitten tapasin ihmisen, joka sanoi mulle, sä oot ihana, mä en uskonut. Kun se sanoi sen uudelleen, mä en uskonut vieläkään. Mutta kun joku sanoo sen tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi usein, niin siihen alkaa uskomaan. Niin mä toivon.
Mutta mulle, joka on aina hakenut hyväksyntää koko maailmalta painonsa kautta, se on vaikeaa uskoa.
Voinko minä muka riittää omana itsenäni? Ehkä voinkin.
