Alle 1-vuotiaana yökylässä

Aihe, josta varmasti saat myrskyn aikaiseksi kysyessäsi mielipidettä keskustelupalstoilla. Jos olet niin vastuuton ja ajattelematon vanhempi, että pystyt antamaan alle vuoden ikäisen lapsesi yöksi hoitoon, sinut pitäisi vähintäänkin kivittää. Lapsesi saa ikuiset traumat, eikä kenties ikinä kykene normaaliin elämään.

Jos kärvistelet väsyneenä, olet unohtanut täysin itsesi, sekä parisuhteesi, etkä siltikään anna lastasi hoitoon tutun ja turvallisen ihmisen luokse, olet silloinkin ajattelematon ja kamala vanhempi, jonka lapsi nukkuu vieressä vielä 18-vuotiaana.

Miksi on vain nämä kaksi ääripäätä? Olen usein eksynyt keskusteluihin, joissa vanhemmat (useimmiten äidit) haukkuvat toisensa lyttyyn tästä keskustellessaan. Olen lukenut psykologien kirjoittamia artikkeleita, kuinka lapsi voisi olla yhtä monta yötä erossa vanhemmistaan kuin on ikävuosia. Enkä tietenkään ala näitä väittämiä kumoamaan. Ennen itsekkin vannoin näiden tutkimusten nimeen.

Sitten muutin mieleni. En sen suhteen, etteivätkö tutkimustulokset olisi oikeassa ja annetaanhan niissäkin usein pelivaraa, lauseella "lapset ovat erilaisia." Mutta tulin itse siihen tulokseen, että jos äiti ei voi hyvin, ei voi lapsikaan voida. Niimpä esikoisen kohdalla päätin antaa hänet hieman vajaa vuoden ikäisenä äidilleni hoitoon. Jälkeenpäin podin asiasta kuitenkin huonoa omaatuntoa, vaikka yökyläily oli mennyt kaikinpuolin hyvin ja minä todella nautin kokonaisista yöunista.

Mikään ei muuttunut sen erossa vietetyn yön jälkeen. En silti raaskinut antaa häntä uudelleen pois, muuta kun pakon edessä, eli kuopuksen syntymän aikoihin kun olin vielä sairaalassa ja D meni aamulla aikaisin muutamaksi tunniksi töihin.

Kolmas kerta oli ennen joulua kun molemmat lapset olivat hyvän tovin valvottaneet heräämällä vuorotellen, silloin hän oli jo lähes 2-vuotias.

Toisen kohdalla olin vieläkin rohkeampi. Tuhansilta vuosilta tuntuvien univelkojen jälkeen meille tarjottiin vapaayötä ja osittain haikeudella otimme sen vastaan. Päästin molemmat lapset mummilleni yöksi. Tarkoituksenamme oli yöpyä myös mummilassa, mutta odottamattoman tapahtuman vuoksi mummini oli tulossa kaupunkiin heti aamupäivällä, joten meidän olisi ollut turha ajaa yöllä nukkumaan ja lähteä pian herättyämme. Jälleen kerran kaikki meni mallikkaasti, vaikka aamulla odotimme lapsia jo malttamattomina kotiin.

Edelleen minun on silti vaikea pyytää itse keneltäkään lastenhoitoa, varsinkin yökyläily mielessä. Kahden pienen kanssa on kuitenkin kädet täynnä töitä. Enkä tietysti edes voisi laittaa lapsia yöksi hoitoon ihmisille, joita he eivät näe usein. Siksi voin olla levollisin mielin kun lapset ovat jossakin tutulla, joita näkevät lähes viikoittain tai useamminkin.

Mutta niin se mielikin muuttuu, mitä väsyneemmäksi äiti tulee. Ennen olin niin täysin vakuutunut, että minun lapseni eivät mene yökylään alle vuoden ikäisinä, eivät edes lähimmille sukulaisille, mutta toisin kävi kun huomasin olevani liian väsynyt menemään edes suihkuun. Ja jälleen kerran voin vain todeta, että äitiyden suunnitteleminen on turhaa ja aina voi muuttaa mieltään.

Vanhempien pitäisi lopettaa toistensa arvosteleminen, se mikä sopii omalle lapselle, ei välttämättä sovi jonkun muun lapselle. Jokainen äiti ja isä tekee omat päätöksensä siitä, onko oma lapsi kykenevä yökyläilyyn. Eikä kukaan voi tietää syitä, jotka ovat tilanteen takana.