Äidin tuki on toinen äiti, vai onko?

Useampaan otteeseen olen kirjoitellut mammaryhmistä, joissa olen ollut mukana. Eevin aikana Vaasassa ja nyt Nooan aikana perustin itse facebook-ryhmän kun en löytänyt valmista ryhmää. Vaasassa meillä oli tiivis ryhmä, joiden kanssa treffailtiin viikoittain, vähän vaihtuvalla kokoonpanolla. Sielläkin olin yksi ensimmäisistä kaveriporukan äideistä, joten vertaistuki tuli todella tarpeeseen. Me tultiin kaikki hyvin juttuun, vaikka ikähaarukka taisi olla siinä 18-40v. Kukaan ei tuominnut toista valinnoista ja jokaisen ongelmat ja mietinnät kuunneltiin. Meitä äitejäkin on kuitenkin niin moneen junaan, että joskus saattaisi tulla pientä sanaharkkaa.. Ei tarvitse kovin kauas nettiin lähteä niin löytää jos jonkinmoista draamaa. Meidänkin porukassa oli sekä tissivauvoja, että korvikevauvoja. Omasta imetyksestä olenkin kirjoitellut TÄÄLLÄ. Kaikki yhtä hyvinvoivia ja jokainen hyväksyttiin toinen toisemme valinnat.

Kuvan taisikin napata Pala Elämää-blogin Anne<3

Tarkoituksenani on luoda tästä Porin ryhmästä yhtä tiivis ja läheinen porukka. Tämä oli toki myös hyvä mahdollisuus tutustua ihan vain uusiin ihmisiin, sillä muutettuamme tunsin itseni välillä yksinäiseksikin. On vaikeaa ottaa yhteyttä vanhoihin kavereihin monien vuosien jälkeen, vuodetkin muuttavat ihmistä.

Meillä on nyt ollut kahdet treffit, molemmilla kerroilla meitä on ollut neljä äitiä ja kyllä niinkin pienellä porukalla saa jutun aikaseksi. Nyt alkuun keskustelut painottuvat vauvoihin ja synnytyksien läpikäymiseen, mutta mitä tutummaksi tullaan, sitä mukaan aiheetkin saattavat saada uutta suuntaa. Myös tässä ryhmärämässä on ollut hyvä ja vapautunut fiilis, sehän on pääasia. Äidin paras tuki on toinen äiti, vaikka se voi olla myös vihollinen. Sivusta seuranneena, lähes mistä vain asiasta voidaan saada ongelma aikaan. Aina joku tekee asiat eri tavalla kuin sinä teet. Varmasti jokainen äiti kiinnittää huomiota toisen äidin toimiin, vaikka ei siitä mitään negatiivista ajattelisikaan.

Meidän Nooalla (toinen oikealta) meni hieman tunteisiin, kun hän tissille nukahti
ja tuolta itsensä löysi. Ja tottakai pienet myötätuntoitkut kun kaverillakin on suru puserossa.

Mutta pidetään me äidit yhtä, eikä kuluteta energioita toisten arvostelemiseen!

SEKTIO VS. ALATIESYNNYTYS

Molemmat kokeneena voisin muutaman sanasen aiheesta kirjoittaa.

Esikoista odottaessa selvisi jo ajoissa, että neiti on ottanut mukavan istumisasennon. Neuvolassa kuitenkin rauhoiteltiin, että vielä on hyvin aikaa kääntyä oikeaan tarjontaan, enkä tuolloin ollut edes huolissani asiasta. Tunsin pään selkeästi ylävatsalla, mutta siitä huolimatta olin toiveikas ja jokaisella käynnillä olin varma, että pää onkin peppu ja hän olisi kierähtänyt oikeaan suuntaan. Kun raskauden lopussa muutosta ei kuitenkaan tapahtunut, sain lähetteen käännösyritykseen. Sinnekkin menin vielä melko toiveikkaana ja olin lueskellut, että ulkokäännös onnistuu noin 40% tapauksista. Lääkäri kertoi yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu ja että jos vauva ei osoita minkäänlaisia merkkejä yhteistyöstä, niin lopetetaan, eikä väkisin aleta vääntämään. Käännösyritys ei ollut kovin kivulias, mutta tuntui hyvin epämukavalta. Hyvin nopeasti lääkäri huomasi, ettei vauvalla ollut aikomustakaan kääntyä ja homma keskeytettiin.

Silloin iski paniikki. Mitäs nyt sitten?? En ollut millään tavalla suunnitellut synnytystä, mutta mielessä oli kuitenkin ollut normaali alatiesynnytys. Lääkäri saneli vaihtoehdot, perätilasynnytys tai suunniteltu sektio. Vaikka kuinka olin toivonut alatiesynnytystä, en uskaltanut lähteä koittamaan. Lantioni oltaisi ilman muuta kuvattu, jotta vauva mahtuisi ulos, mutta ajattelin sektion olevan turvallisempi vaihtoehto, minulle, jolla ei ollut mitään kokemusta synnyttämisestä. Päivä lyötiin lukkoon (joka myöhemmim vielä siirtyi muutamalla päivällä eteenpäin) ja sitten odoteltiin.

Soitin heti ulkona äidilleni ja purskahdin itkuun. Oli vaikea selittää kyyneleiden tulvassa, että vauvalla on kyllä kaikki hyvin, mutta käännösyritys epäonnistui. Nopeasti kuitenkin harmitukseni väistyi, kun tajusin, että parin viikon kuluttua meillä olisi sylissä pieni rakas käärö!

Sektioaamu tuli ja olin pelosta jäykkänä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Sain Eevin nopeasti rinnalleni, vaikka pian jouduin hänestä luopumaan kun minut kärrättiin heräämöön odottelemaan puudutteen loppumista. Tiesin hänen kuitenkin olevan isänsä rinnalla kenguruhoidossa.

Sektiosta toipuminenkin tapahtui minulla hyvin nopeasti. Vaikeaa oli kotona olla tekemättä mitään, kun kunto oli niin hyvä. Sektiosta minulla ei ole siis pahaa sanottavaa. Eniten ehkä harmitti se, kun en saanut kokea sitä synnytyksen käynnistymisen jännitystä, vaan tiesin milloin mennään. Mutta se oli kuitenkin toissijainen asia siihen verrattuna, mitä lopuksi saimme<3

Nooan odotuksessa olin jo valmistautunut siihen, että on turha suunnitella yhtään mitään! Asiat menisivät kuten on tarkoitettu, minun ajatuksistani riippumatta. Tietenkin toivoin yhä, että saisin kokea myös alatiesynnytyksen ja siihen annettuinkin heti lupa, jos kaikki menisivät hyvin. Ja niinhän ne menivätkin. Jokaisella kerralla silti jännitin, että olisiko tämä toinenkin voinut kääntyä peppu menosuuntaa kohden. Vielä loppuviikoilla meillä oli käynti äitiyspolille, jossa varmistettaisi tarjonta ja KLIK!, oikeinpäin siellä köllöteltiin. Synnytyskertomuksen olenkin jo TÄÄLLÄ kirjoitellut, joten ei siitä sen enempää. Mutta toipuminen siitä oli vieläkin nopeampaa.

Molemmista jäi jälkikäteen hyvät muistot, vaikka jos saisin valita, niin kyllä alatiesynnytyksellä mentäisiin. Mutta koska näissä asioissa harvemmin saa valita ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, niin turha sitä on etukäteen miettiä.

Ja kaiken tämän jälkeen, kumpaakaan en vaihtaisi!<3

Kun luulin olevani onnellinen

Elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joita en koskaan tule tuomaan esille blogissani. Jotkut asiat vain tekevät edelleen hullunlailla kipeää, vaikka niistä on vuosia aikaa. Ja olen myöskin sitä mieltä, että johonkin on vedettävä raja omaan yksityisyyteen. Nyt kuitenkin olen lukenut useamman kirjoituksen liittyen omaan vartaloon ja asia tietysti pyörii myös omassa mielessä toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen, joten ajattelin hieman raottaa menneisyyttä ja myöskin nykyistä hetkeä..

Fyysinen kehitykseni alkoi hyvin aikaisin verrattuna ala-asteen luokkakavereihini. Tunsin silloin, etten kuulu joukkoon. Siirtyessäni yläasteelle olin saanut jo päähän pinttymän, että minä vain yksinkertaisesti olen liian suuri näiden muiden joukkoon. Ensimmäisen yläastevuoden jälkeen olin jo tehnyt suuren painonpudotuksen ja taisin jo silloin hipoa normaalipainon alarajaa. En muista tarkalleen asioita, kuukausia tai edes tarkkoja vuosia kyseiseltä ajalta, mutta loppujen lopuksi sairastuin syömishäiriöön. Vaikka monta vuotta on jonkinlaisen sumun peitossa sairauden vuoksi, en ikinä unohda tunteita. Sitä inhoa omaa itseä kohtaan. Kuinka kamalaa on herätä aamuisin ja vain inhota itseään niin kamalasti. Siis ihan totta, sitä ihanaa, ainutlaatuista minua. Sitä, jota ei ole kun vain yksi tässä maailmassa, minä. En lähde sen enempää erittelemään sairauden kulkua tai kuinka monta kertaa kävin lenkillä tai montako kertaa piilotin ruokani, mutta kirjoitan tämän siksi, että haluan kertoa selvinneeni siitä. Ehkä joku asian kanssa painiva eksyy joskus tähän kirjoitukseen ja huomaa, että siitä voi selvitä.

En voi kirjoittaa rakastavani omaa kehoani vieläkään ja tällä hetkellä en voi oikeastaan sanoa edes pitäväni vartalostani. Raskaudesta on lyhyt aika ja hormoonitkaan eivät ole tasaantuneet, kuinka kroppakaan voisi olla entisensä? Pääsin jo lähtöpainooni, kunnes mässäsin juhannuksena pari kiloa takaisin. On joitakin päiviä kun haluaisin itkeä peilin edessä omaa laiskaa itseäni, mutta on myös päiviä kun vedän hartiat taaksepäin ja kuljen suhteellisen tyytyväisenä itseeni. Joka päivä on erilainen, mutta en kuitenkaan tunne enää inhoa, enkä halua kyseisten tunteiden kanssa enää koskaan painiakkaan.

Tämä on tottakai asia, johon pelkään törmääväni omien lasteni kanssa, ehkä tytön kanssa ennemmin, mutta syömishäiriöt ovat yleistyneet myös pojilla. Asiaa on turha miettiä vielä, eikä asia mieltäni painakkaan muuta kuin omaa nuoruuttani muistellessa. Varsinkin itse ne tunteet läpikäyneenä, en ikinä toivoisi omille lapsilleni samaa. On varmasti aivan yhtä kamalaa tietää miltä ne tunteet tuntuvat, kuin olla tietämättä. En syytä sairaudestani ketään, vaikka silloinkin sairastuessani aina koitettiin etsiä syytä. Uskon sairastuneeni monien eri tapahtumien tuloksena.

Voisin kirjoittaa kyseisestä aiheesta vaikka romaanin ja monta tarinaa ja versiota olen kirjoittanutkin, mutta tämä versio saa riittää tällä kertaa. Ehkä kirjoitan aiheesta vielä tulevaisuudessa lisää.

Yritetään olla kaikki tyytyväisiä omiin vartaloihimme, ei sitä pakko rakastaa ole, mutta hyväksyä.♥